Mus­ta auto ajoi pihaan ja jäi odot­ta­maan tuli­jaa. Tie­sin, että se oli hänen auton­sa, sil­lä olin seu­ran­nut hänen liik­kei­tään jo useam­man päi­vän ja tie­sin, että käsit­te­ly oli näil­lä het­kil­lä päät­ty­mäs­sä. Kun näin hänet oves­sa, val­pas­tuin ja odo­tin sopi­vaa het­keä läh­teä liik­kel­le. Kun arvioin saa­vut­ta­va­ni hänet sopi­val­la koh­dal­la, aloin kävel­lä väl­tel­len tar­kas­ti kat­so­mas­ta koh­det­ta­ni. Huo­ma­sin, että olin aliar­vioi­nut hänen vauh­tin­sa, joten jou­duin lopus­sa otta­maan muu­ta­mia harp­pauk­sia. #

Kun olin vajaan parin met­rin pääs­sä hänes­tä, vein käte­ni tak­ki­ni sisä­tas­kuun ja tar­tuin siel­lä ole­vaan kah­vaan. Kut­suin hän­tä nimel­tä, yllät­tyen itse­kin ääne­ni voi­mak­kuu­des­ta ja kuten oli tar­koi­tuk­se­ni, hän kään­si kat­seen­sa puo­lee­ni. Hän näyt­ti häm­mäs­ty­neel­tä. Ilmei­ses­ti hän ei ollut odot­ta­nut, että satun­nai­nen ohi­kul­ki­ja kiin­nit­täi­si hänen huo­mion­sa tääl­lä, hänen työ­paik­kan­sa edus­tal­la. #

Aloin pelä­tä, että hän huo­mai­si aikee­ni, joten vein kädes­sä­ni nyt ole­van ras­kaan veit­sen tak­ki­ni suo­jis­sa kyl­ke­ni taak­se näky­mät­tö­miin. Ilmei­ses­ti se toi­mi, sil­lä vie­lä sil­loin­kaan, kun koho­tin sen ilmaan ja hänen kat­seen­sa kään­tyi sitä koh­ti, hänen ilmeen­sä pal­jas­ti, ettei hänel­lä ollut mitään käsi­tys­tä sii­tä, mitä oli tapah­tu­mas­sa. #

Oikeas­taan vas­ta sii­nä vai­hees­sa, kun iskin mas­sii­vi­sen veit­sen­te­rän voi­mie­ni takaa hänen kas­voi­hin­sa, minul­le val­ke­ni ase­va­lin­ta­ni eris­kum­mal­li­suus; sii­nä het­kes­sä muis­tin, että minä olin aina kuvi­tel­lut ole­va­ni pikem­min­kin tulia­seih­mi­siä, tark­kuus­ki­vää­riä käyt­tä­vä sala­mur­haa­ja­tyyp­pi, kuin veis­tä hei­lut­ta­va mie­li­puo­li. #

Yllä­tyk­sek­se­ni hän ei huu­ta­nut. Ainoas­taan jon­kin­lai­nen, jäl­ki­kä­teen aja­tel­tu­na var­sin koo­mi­nen ähkäi­sy pur­kau­tui hänen huu­lil­taan, ja hänen käten­sä, jot­ka oli­vat alka­neet koho­ta jon­kin­lai­seen tor­jun­tae­lee­seen aivan lii­an myö­hään, pala­si­vat nekin takai­sin alas, sivuil­leen. Hän otti pari askel­ta taak­se­päin ja jäi sit­ten tui­jot­ta­maan minua höl­mis­ty­neen näköi­se­nä tuo iso, mus­ta­kah­vai­nen veit­si yhä poi­kit­tain kiin­ni kas­vois­saan. #

Aloin varau­tua sii­hen, että täl­lä välin tapah­tu­miin havah­tu­nut kul­jet­ta­ja tuli­si koh­ta kimp­puu­ni, joten aset­tau­duin maa­han ja jäin kat­se­le­maan minis­te­riä, joka nyt alkoi muut­tua kal­peak­si ja lysäh­ti sit­ten maa­han ilmei­ses­ti enem­män­kin jär­ky­tyk­ses­tä pyör­ty­nee­nä kuin saa­mien­sa vam­mo­jen takia. Tai aina­kin hänen tapan­sa pyör­tyä muis­tut­ti minua huvit­ta­vas­ti sii­tä tavas­ta, jol­la elo­ku­vien hie­no­hel­mat sen teke­vät; pol­vet pet­tä­vät ja var­ta­lo kal­lis­tuu vain hie­man toi­sel­le sivul­le ennen lysäh­tä­mis­tään kasaan. Ajat­te­lin, että se jos mikä sopi­si hänen jul­ki­suus­ku­vaan­sa. #

Vie­lä sit­ten­kin, kun kul­jet­ta­ja syök­syi nis­kaa­ni (hokien “hul­lu, hel­ve­tin hul­lu” tai jotain muu­ta yhtä vähä­jär­kis­tä) ja pääl­lä­ni istuen alkoi huu­taa kän­nyk­kään­sä “ambu­lans­si, äkkiä”, pys­tyin ase­mas­ta­ni seu­raa­maan minis­te­riä, joka nyt alkoi koris­ta, ilmei­ses­ti nie­luun valu­neen veren takia. Ajat­te­lin, etten oikeas­taan oli­si halun­nut tukeh­dut­taa hän­tä, mut­ta onnek­si pai­kal­le pian ehti­neen ambu­lans­sin mie­his­tö piti huo­len sii­tä, ettei näin pääs­syt käy­mään. #

Tilan­ne oli ollut minul­le niin inten­sii­vi­nen, etten edes ollut tul­lut aja­tel­leek­si epä­on­nis­tu­mis­ta­ni ennen kuin hän­tä oltiin nos­ta­mas­sa paa­reil­le ja minua vas­taa­vas­ti vie­tiin polii­si­au­toon. Vas­ta sii­nä vai­hees­sa paniik­ki alkoi hii­piä mie­lee­ni: olin käyt­tä­nyt tilai­suu­te­ni ja epä­on­nis­tu­nut sii­nä! Etu­kä­teen mie­les­sä­ni käy­nyt pel­ko sii­tä, ettei veit­se­ni mas­sas­taan huo­li­mat­ta ehkä riit­täi­si tap­pa­van iskun anta­mi­seen, oli käy­nyt toteen: olin onnis­tu­nut hal­kai­se­maan hänen nenän­sä, puh­kai­se­maan hänen vasem­man sil­män­sä ja terä­ni uppo­si syväl­le hänen oikean­puo­lei­seen pos­ki­luu­hun­sa, mut­ta kai­kes­ta täs­tä huo­li­mat­ta hän oli yhä elos­sa. #

Tapah­tui­pa erää­nä päi­vä­nä niin, että Janin mie­li tuli koko maa­il­man mie­lek­si. Välit­tö­mäs­ti ihmi­set tajusi­vat, että elä­mä on hyö­dy­tön­tä ja elä­mi­sen jat­ka­mi­nen täy­sin jär­je­tön­tä. #

Niin­pä hyväs­sä yhtei­sym­mär­ryk­ses­sä kerät­tiin vii­saim­mat mie­let yhden katon alle päät­tä­mään, mikä oli­si kaik­kein paras kei­no kai­ken lopet­ta­mi­sek­si mah­dol­li­sim­man nopeas­ti, tehok­kaas­ti ja kivut­to­mas­ti. Rat­kai­suun pääs­tiin var­sin pian, sil­lä oli­han var­sin ilmeis­tä, että mikään ei voit­tai­si gil­jo­tii­nia. #

Heti tämän jäl­keen ryh­dyt­tiin töi­hin gil­jo­tii­nien raken­ta­mi­sek­si, eikä mitään muu­ta enää juu­ri­kaan val­mis­tet­tu, pois­lu­kien elin­tar­vik­kei­den kal­tai­set, vii­meis­ten päi­vien aika­na viih­ty­mi­sen kan­nal­ta vält­tä­mät­tö­mik­si kat­so­tut tuot­teet. Iäni­kui­nen auro­jen mie­koik­si ja miek­ko­jen auroik­si edes­ta­kai­sin tako­mi­nen lop­pui vih­doin, kun sekä mie­kat että aurat taot­tiin gil­jo­tii­nin­te­rik­si. #

Pian oli jokai­sel­le, vähän­kin suu­rem­mal­le paik­ka­kun­nal­le pys­ty­tet­ty vähin­tään yksi, uusi ja hie­no gil­jo­tii­ni. Ihmi­set jär­jes­tyi­vät nii­den lähei­syy­teen jonot­ta­maan, mut­ta kaik­ki tapah­tui hyväs­sä hen­ges­sä ja tun­nel­ma oli oikein lep­poi­sa, sil­lä kaik­kien miel­tä keven­si nyt tie­toi­suus sii­tä, että kaik­ki kur­juus oli­si pian lopul­li­ses­ti ohi. Ensim­mäi­se­nä teloi­tet­ta­vik­si arvot­tu­ja kadeh­dit­tiin hie­man, mut­ta hei­dän­kin puo­les­taan oltiin kui­ten­kin ensi­si­jai­ses­ti onnel­li­sia ja kaik­ki hur­ra­si­vat, kun he nousi­vat laval­le. Kun terä puto­si ensim­mäi­sen ker­ran, kaik­kial­la puh­jet­tiin suo­sio­no­soi­tuk­siin ja ilon kyy­ne­lei­tä­kin vuo­da­tet­tiin. #

Sit­ten mie­len­kiin­to tapah­tu­maa koh­taan vähi­tel­len laan­tui ja siir­ryt­tiin odot­te­le­maan omaa vuo­roa. Kos­ka kaik­ki oli jär­jes­tet­ty äärim­mäi­sen tehok­kaak­si, jo kah­des­sa päi­väs­sä oltiin sii­nä pis­tees­sä, että jäl­jel­lä oli enää kak­si ihmis­tä. Toi­nen heis­tä tar­jou­tui jää­mään vii­mei­sek­si, mut­ta toi­nen ei otta­nut mois­ta kuu­le­viin kor­viin­sa, vaan vaa­ti ehdot­to­mas­ti tove­ri­aan käy­mään lait­tee­seen ensin ja vapaut­ti hänet näin vie­lä ennen itse­ään. #

Vas­ta täs­sä vai­hees­sa vii­mei­sek­si jää­neel­le todel­la val­ke­ni, mil­lais­ta oli olla ainut ihmi­nen maa­il­mas­sa; koke­mus oli hänel­le sen ver­ran voi­ma­kas, että hän päät­ti pin­nis­tel­lä vie­lä het­ki­sen, mais­tel­lak­seen tuo­ta tun­net­ta vie­lä vähän aikaa. Hän kävi pie­nel­lä käve­ly­len­kil­lä ja kat­se­li ihmis­kun­nan jäl­keen­sä jät­tä­miä raken­nuk­sia, konei­ta, tei­tä, puis­to­ja ja myös luon­toa. Sit­ten hänet het­ki sit­ten val­lan­nut har­hai­nen tun­ne kai­ken tämän eris­kum­mal­li­suu­des­ta ja koros­tu­nees­ta mer­kit­tä­vyy­des­tä alkoi vähi­tel­len väis­tyä ja hän pala­si takai­sin gil­jo­tii­nin luok­se. #

Hän otti lau­kai­si­men käteen­sä ja kävi makuul­leen lait­tee­seen. Vie­lä yhdes­ti hän nuuh­kai­si tämän maa­il­man ilmaa ja pudot­ti sit­ten terän. #

Allao­le­vis­ta kom­men­teis­ta ensim­mäi­seen viit­ta­sin epä­suo­ras­ti jo aiem­min tänään, mut­ta jäl­kim­mäi­sen ilmes­ty­mi­nen oman pik­ku vituraalikommuunimme[alaviite]Kyllä, minä vas­tus­tan yhä kaik­kia blo­gi-sanan joh­dan­nai­sia kuten “blo­gis­tan” tai “blo­gosfää­ri”, vaik­ka itse blo­gi-sanan hap­po jo kor­vaa­ni onkin itsen­sä­men­tä­vän reiän sulattanut.[/alaviite] ilma­ke­hään oli se, mikä sai minut nyt lai­naa­maan nämä molem­mat tähän ruo­dit­ta­vik­si. #

“Vaik­ka en miten­kään ole väki­val­lan kan­nat­ta­ja niin sil­ti uskon, että nyky­ajan pen­tu­jen pitäi­si jos­kus saa­da ihan isän (tai tas­a­puo­li­suu­den nimis­sä myös äidin) kädes­tä..” #

annan kom­ment­ti ben­ro­pel­le #

“vaik­ka en väki­val­taa mis­sään nimes­sä kan­na­ta­kaan, antaa huo­rak­si kut­su­mi­nen mie­les­tä­ni nai­sel­le oikeu­den lin­ta­ta avo­käm­me­nel­lä mies­tä pos­kel­le” #

Naa­mioi­den taka­na: “suu­ri sek­si­kes­kus­te­lu” #

Aion täs­sä nyt sivuut­taa sen tosi­asian, että molem­mat kom­men­tit tuli­vat nais­puo­li­sil­ta hen­ki­löil­tä, pel­käs­tään otan­nan pie­nuu­des­ta joh­tu­va­na tilas­tol­li­se­na poik­kea­ma­na ja kes­kit­tää voi­ma­ni sen sijaan seu­raa­van, suku­puo­li­ses­ti suun­taa­mat­to­mak­si tar­koi­te­tun kysy­myk­sen ulos­pin­nis­tä­mi­seen: #

Mikä ihme tei­tä ihmi­siä oikein vai­vaa? #

Mea­ning: #

Onko se todel­la­kin niin vai­ke­aa sanoa suo­raan, että “minus­ta väki­val­lan­käyt­tö on jois­sain tilan­teis­sa oikein”? Vai onko täs­sä ilmiös­sä kyse jon­ki­lai­ses­ta yri­tyk­ses­tä saa­da omil­le sanoil­le vähä­sen lisä­pont­ta val­heel­li­sel­la väki­val­lan uhan väläyt­tä­mi­sel­lä, jos­ta kui­ten­kin heti vetäy­dy­tään pel­ku­ri­mai­ses­ti takai­sin perin­tei­seen “väki­val­taa, hyi hyi, pois se minus­ta” -retoriikkaan?Sitä se todel­la minun mie­les­tä­ni par­haim­mil­laan­kin on, pelk­kää reto­riik­kaa. Mut­ta piti­hän minun jät­tää edes joku pako­tie niil­le, jot­ka oman­tun­ton­sa hel­pot­ta­mi­sek­si halua­vat kuvi­tel­la voi­van­sa vali­ta väki­val­lat­to­muu­den tien. #

Eli teh­kää niin hyvin, että kir­joi­tat­te täs­tä läh­tien joko: “En kan­na­ta tai hyväk­sy väki­val­taa, ja sik­si ihmi­siä (lap­sia tai aikui­sia) ei mie­les­tä­ni saa lyö­dä.” tai: “Minun mie­les­tä­ni ihmi­sel­lä on oikeus lyö­dä tois­ta ihmis­tä [mah­dol­li­set oikeu­den käyt­töä rajaa­vat puit­teet tähän].” kos­ka tuo nyt pin­nal­le nous­sut “minä en hyväk­sy väki­val­taa, mut­ta minä hyväk­syn väki­val­lan” -pouk­koi­lu ei vakuu­ta ketään. Tai ken­ties vakuut­taa jon­kun, mut­ta minuun se ei uppoa, ja kuten tapoi­hi­ni kuu­luu, minä räh­jään näis­tä epä­koh­dis­ta par­haan kyky­ni mukaan, jot­ta mah­dol­li­sim­man moni muu­kin näki­si asiat minun taval­la­ni. Mut­ta se ei tar­koi­ta sitä, etten­kö hyväk­syi­si sitä tosia­si­aa, että omis­ta­ni poik­kea­via­kin mie­li­pi­tei­tä esi­mer­kik­si nyt käsil­lä ole­van asian (väki­val­lan hyväk­sy­mi­nen) suh­teen on ole­mas­sa; rehel­li­ses­ti omaan­sa ja oma­ni kans­sa eri miel­tään ole­vat saa­vat minul­ta kui­ten­kin sen­tään itä­mai­sen filo­so­fian mukai­ses­ti vas­tus­ta­jal­le­ni vara­tun kun­nioi­tuk­se­ni, toi­sin kuin täl­lai­set yri­tyk­set istua kah­del­la pal­lil­la yhtä­ai­kai­ses­ti. #

Jot­ta muut­kin uskal­tai­si­vat tul­la kaa­pis­ta tai pysy­tel­lä visus­ti sen sisä­puo­lel­la oven­raos­sa ramp­paa­mi­sen sijas­ta, täs­sä on oma mie­li­pi­tee­ni: #

Minä hyväk­syn väki­val­lan­käy­tön tie­tyis­sä tark­kaan rajaa­mis­sa­ni tilan­teis­sa sil­lä edel­ly­tyk­sel­lä, että väki­val­ta ei ole lap­seen koh­dis­tu­vaa aikui­sen har­joit­ta­maa väki­val­taa. Jäl­kim­mäi­se­nä sitee­ra­tun kir­joit­ta­jan mai­nit­se­man tilan­teen suh­teen olen sitä miel­tä, että nai­nen tekee itse valin­tan­sa: hän voi pidät­täy­tyä väki­val­las­ta, mut­ta myös käyt­tää sitä halu­tes­saan. Jäl­kim­mäi­ses­sä tapauk­ses­sa hän kan­taa itse kui­ten­kin vas­tuun sen mah­dol­li­se­na seu­rauk­se­na omak­si osak­seen koi­tu­vis­ta seu­rauk­sis­ta, mukaan­luet­tu­na mah­dol­li­ses­ta (ken­ties jopa välit­tö­mäs­tä) väki­val­tai­ses­ta vas­ta­reak­tios­ta ja puhu­mat­ta­kaan sii­hen asti ken­ties voi­mas­saol­lei­den sanat­to­mien sopi­mus­ten rik­kou­tu­mi­ses­ta. #

Vie­lä sivu­men­nen sanot­tu­na mai­nit­tu Naa­mioi­den taka­na -blo­gin mer­kin­tä, jos­ta tuo jäl­kim­mäi­nen lai­naus siis oli peräi­sin, ker­toi muil­ta osin mel­ko pit­käl­ti omaa­ni vas­taa­vas­ta arvo­maa­il­mas­ta, ja var­sin­kin kir­joit­ta­jan ääneen­lausu­ma pää­tös pitää oma suku­puo­li­his­to­rian­sa oma­na yksi­tyis­asia­naan palaut­ti jos­sain mää­rin Varo vaa­nin hor­jut­ta­maa uskoa­ni ihmis­ten kykyyn käyt­täy­tyä edes jota­kuin­kin ihmis­mäi­ses­ti. #

[muok­kauk­set]
[muokkaus][klo]27.1.2009 10:33[/klo] Muo­toi­lin WP:lle, päi­vi­tin tyy­liä ja lin­kit. Kät­kin kuvan.
[/muokkaus]
[/muokkaukset] #