Säh­kö­pos­tit­se leviä­vä aivo­ba­sil­li. Tuhoan sinut. #

“Olet­ko 40-, 50-, 60- tai 70-luvun lapsi?
Kuin­ka olet voi­nut sel­vi­tä hen­gis­sä? #

• Autois­sa ei ollut tur­va­vöi­tä, nis­ka­tu­kia, tur­va­tyy­nyis­tä nyt puhumattakaan.
• Taka­pen­kil­lä oli haus­kaa eikä yhtään vaa­ral­lis­ta.
• Pin­na­sän­gyt oli­vat värik­käi­tä ja vähin­tään lyi­jy­pi­toi­sil­la tai muil­la myr­kyl­li­sil­lä maa­leil­la lakattuja.

Ja sen vai­ku­tuk­set näky­vät var­maan kol­man­teen ja nel­jän­teen pol­veen saak­ka jäl­ke­läi­sis­sä. #

• Ei ollut mitään lap­si­luk­ko­ja auto­no­vis­sa, pis­to­ra­sios­sa, lää­ke­pul­lois­sa eikä kodin puhdistusaineissa.
• Voi­tiin jopa ajaa fil­la­ril­la ilman kypä­rää.
• Juo­tiin puu­tar­ha­let­kuis­ta ja läh­teis­tä, eikä mis­tään ste­rii­leis­tä limupulloista.
• Raken­nel­tiin mäki­au­to­ja ja ne, joil­la oli onni asua mäel­lä ole­van kadun var­rel­la, sai­vat kokeil­la nopeusen­nä­tyk­siä ja ehkä puo­les­sa­vä­lin mäkeä tode­ta sääs­tä­neen­sä jar­rus­sa… Mut­ta muu­ta­man onnet­to­muu­den jäl­keen tuli tuo­kin pul­ma ratkaistua!
• Saa­tiin leik­kiä ulko­na kun­nes ilta alkoi hämär­tyä. Ei ollut kän­ny­köi­tä, eikä kukaan tien­nyt mis­sä pör­rät­tiin. Uskomatonta!
• Kou­lua kes­ti puo­leen päi­vään. Ruo­kai­lut­kin oli jo hoidettu.

Minua siis pidet­tiin vas­ten tah­toa­ni siel­lä ilta­päi­vään saak­ka? #

• Meil­lä oli naar­mu­ja, mur­tu­nei­ta lui­ta, sil­loin täl­löin kat­ken­nei­ta ham­pai­ta, mut­ta kos­kaan, kos­kaan ei vie­ty ketään oikeu­teen – vaik­ka pien­tä rii­dan tapais­ta lei­keis­sä oli muka­na. Kukaan ei ollut syyl­li­nen, vain me itse.

Vain sik­si, kun mis­tään ei oli­si uskal­let­tu ker­toa van­hem­mil­le, kos­ka sii­tä hyväs­tä oli­si saa­nut rem­miä, ja tätä syyl­li­syys­taak­kaa raa­ha­taan vie­lä nykyi­sin­kin ja luul­ta­vas­ti aina hau­taan saak­ka. #

• Me voi­tiin mutus­tel­la makei­ta ja syö­dä voi­lei­piä, juo­da oikei­ta soke­ri­juo­mia, eikä meil­lä ollut mitään pai­no­pul­mia - kos­ka oltiin aina ulko­na leik­ki­mäs­sä ja erit­täin aktiivisia.

Tai sit­ten vain jätit­te sen liha­van kave­rin mie­li­pi­teen täs­tä asias­ta sopi­vas­ti huo­miot­ta. #

• Voim­me jakaa kes­ke­näm­me nel­jän tai vii­den­kin kave­rin kans­sa limum­me, juo­da samas­ta pul­los­ta tai myö­hem­min kal­ja­kol­pa­kos­ta, ilman että joku oli­si sii­hen kuollut.

Ripu­liin, fluns­saan tai oksen­nus­tau­tiin ei Suo­mes­sa ole kuol­tu enää ammo iesuk­sen aikoi­hin. #

• Meil­lä ei ollut Plays­ta­tion-, Nin­ten­do 64-, X-Box- eikä mui­ta­kaan video­pe­le­jä, 99:ää kaa­pe­li­ka­na­vaa, video­nau­hu­ria, Dol­by Sur­roun­dia, kän­ny­köi­tä, tie­to­ko­nei­ta eikä chat­roo­me­ja tai Inter­net-huu­to­kaup­po­ja… vain ystäviä!

Minul­la ei ole 99:ää kaa­pe­li­ka­na­vaa vie­lä­kään. Sen sijaan meil­lä oli video­nau­hu­ri jo sil­loin, kun olin pie­ni. Ystä­viä… no joo. #

• Me voi­tiin men­nä ulos, jal­kai­sin tai fil­la­ril­la kave­rei­ta tapaa­maan, vaik­ka asui­vat­kin kilo­met­rien pääs­sä, koput­ta­mal­la oveen tai jopa ilman­kin men­nä taloon ja hakea kave­rit leikkimään.

Anna kun mä arvaan: Menit­te kävel­len tai pyö­räl­lä, kos­ka van­hem­mat piti­vät hul­lu­na ja lais­ka­na joka ker­ta, kun tah­doit­te kyy­tiä, ja aloit­ti­vat saa­ta­nan­moi­sen saar­nan sii­tä, miten sil­loin kun he oli­vat pie­niä, piti avo­ja­loin kävel­lä 180 kilo­met­riä kan­sa­kou­luun 70 asteen pak­ka­ses­sa aidan­sei­pääl­lä susia ja kar­hu­ja hätis­tel­len. #

• Niin, ulko­na, kama­las­sa maa­il­mas­sa! Ihan ilman vah­te­ja! Kuin se oli mah­dol­lis­ta? Pelat­tiin futis­ta yhteen maa­liin ja jos jota­ku­ta ei otet­tu sil­lä ker­taa jouk­ku­ee­seen mukaan, niin ei sii­tä mitään psyyk­ki­siä trau­maa saa­nut eikä mail­man­lop­pua­kaan tullut.

Ja mitä miel­tä täs­tä on se poi­ka, joka alko­ho­li­soi­tui myö­hem­min pahas­ti ja lopul­ta hirt­ti itsen­sä? Entä se tyt­tö, joka teki samoin, sen jäl­keen kun oli ereh­ty­nyt sin­ne met­sik­köön sen sedän kans­sa, joka lupa­si kark­kia? #

• Jot­kut kou­lu­lai­set eivät olleet yhtä hyviä kuin toi­set, ja kun jää­tiin luo­kal­le, niin sit­ten­hän ker­rat­tiin se luku­vuo­si. Ketään ei sen takia lähe­tet­ty psy­kiat­ril­le tai psy­ko­lo­gil­le. Kel­lään ei ollut dis­lexi­aa, kes­kit­ty­mis­pul­mia tai ollut hype­rak­tii­vi - kou­lu­vuo­si vai ker­rat­tiin ja jokai­nen sai mahdollisuutensa.

Tämä on jo niin jär­kyt­tä­vää pas­kaa, että en jak­sa tähän edes puut­tua. #

• Meil­lä oli vapaut­ta, vapaa-aikaa, takais­ku­ja, onnis­tu­mi­sia ja teke­mis­tä ja nii­den kans­sa opit­tiin tule­maan toimeen.

Tai aina­kin opit­tiin, että ei mis­sään nimes­sä pidä myön­tää, että oli aivan saa­ta­nan kova lap­suus. Muu­toin kuin kor­kein­taan sil­loin, kun on tul­lut otet­tua vähän lii­kaa. #

Avain­ky­sy­mys kuu­luu­kin siis: Miten olem­me pys­ty­neet pitä­mään itsem­me elos­sa näin­kin kau­an? #

Avain­ky­sy­mys kuu­luu: miten hel­ve­tis­sä ne, jot­ka kaa­tui­vat mat­kan var­rel­la, voi­si­vat esit­tää mitään näin tyh­miä kysy­myk­siä? #

Ja ennen kaik­kea: Kuin­ka pys­tyim­me kehit­tä­mään per­so­nal­li­suut­tam­me? #

Niin­pä. Kuin­ka­pa oli­sit­te sii­hen pys­ty­neet? #

Kuu­lut­ko myös näi­hin ikä­luok­kiin? Jos näin on niin lähe­tä tämä [jota­kuin­kin puo­lel­le maa­pal­lon väes­tös­tä], jot­ta näki­si­vät miten asiat oli­vat ennen. He var­maan­kin sano­vat, että elä­mäm­me oli yksi­toik­kois­ta, mut­ta P-kele, me oltiin onnel­li­sia! Vai mitä?” #

Ja aina­kaan, jos ei oltu­kaan, sitä ei pas­saa tun­nus­taa, vaan vaik­ka sit­ten ham­paat irves­sä pitää pitää kiin­ni omas­ta “onnel­li­ses­ta” lap­suu­des­ta. #

Tämän ker­to­muk­sen joh­dos­ta­han ei voi muu­ta kuin huu­taa, että “iiiiiik!”, hauk­koa vähän aikaa hen­ke­ään ja pamaut­taa Päi­vän vali­tuk­set (samal­la salaa tuh­mas­ti toi­voen, että täl­lais­ta tapah­tuu Jen­nin elä­mäs­sä myös­kin jat­kos­sa ja että hän ne kaik­ki kir­jaa ylös blo­giin­sa). Tämä­kin oli Atson aja­tuk­sia. #