Ihmi­sen­ruo­an kek­si­mis­tä odo­tel­les­sa olen kehit­tä­nyt seu­raa­van­lai­sen diee­tin, jol­la tor­jun joka­päi­väi­sen syö­mi­sen poh­ti­mi­sen mur­haa­vaa yli­voi­mai­suut­ta. #

• Aamu alkaa Start-mys­lil­lä, jota paket­ti väit­tää Rai­sion tuot­teek­si, vaan eipä löy­dy halais­tua sanaa tuos­ta pöpe­rös­tä nii­den sivuil­ta. Sitä siis mai­don kera, jon­ka jäl­keen vita­mii­nit ja kala­öl­jy­kap­se­lit naa­maan ja pääl­le aamu­kah­vi (mus­ta­na, tietenkin).
• Lou­naak­si nel­jän vil­jan Nal­le-hiu­ta­leis­ta teh­tyä puu­roa ja kol­me kanan­mu­naa. Ja nii­tä kanan­mu­nia kei­te­tään sit­ten tasan kah­dek­san minuut­tia, ei enem­män eikä vähem­män. Sil­loin ne pysy­vät hyvin kasas­sa, mut­ta kel­tuai­nen on osin löy­sä. Per­fet­to!
• Lou­naan ajan­koh­das­ta riip­puen sen jäl­keen joko päi­vä­kah­vi tai tee­tä. Jos tee­tä, päi­vä­kah­vi sit­ten myöhemmin.
• Päi­väl­lis­tä tekee mie­li puu­ron jäl­keen vas­ta myö­hään, mikä on hyvä. Sil­loin syön nuu­de­lei­ta, kir­sik­ka­to­maat­te­ja ja Edam-juustoa.
• Jos vie­lä myö­hään illal­la tekee mie­li syö­dä, syön jotain hedel­mää. Greip­pi on hyvää, vesi­me­lo­ni samoin. Toi­si­naan hör­pin myös Pep­si Maxia, mah­dol­li­ses­ti myös iltateetä.

Täl­lä ruo­ka­va­liol­la olen nyt elä­nyt nel­jä päi­vää. Täs­sä on se huo­no puo­li, että tämä mitä luul­ta­vim­min riip­puu päi­vä­oh­jel­maa­ni myös kuu­lu­vas­ta Maxxuk­sel­la kun­toi­lus­ta. Veik­kaan, että kun tulee ensim­mäi­nen päi­vä, jol­loin en reh­ki kun­to­lait­teel­la, minul­la on illal­la yli­mää­räis­tä aikaa, jon­ka käy­tän taas teke­mäl­lä ja syö­mäl­lä jotain, jos­ta tulee ähky. Mut­ta tul­koon, ei tämä mikään laih­du­tus­dieet­ti ole­kaan. #

Tuo maa­il­man­kuu­lu olut­ta­sie­mai­le­va kir­jai­li­ja, joka ei tun­ne pel­koa, ja jon­ka romant­ti­set ja into­hi­moa pur­sui­le­vat kuvauk­set vik­to­ri­aa­ni­sen Englan­nin show­pai­ni­maa­il­mas­ta eivät jätä ketään kyl­mäk­si. #

 #

Tämä alkoi ran­nal­ta ja tie­toi­suu­des­ta, että tulos­sa on voi­ma­kas myrs­ky, jon­ka vuok­si ran­ta muut­tui­si pian vaa­ral­li­sek­si kun aal­lot kas­vai­si­vat myrs­kyn myö­tä val­ta­van suu­rik­si. Läh­din käve­le­mään ran­taa pit­kin (yksin) ja yhtäk­kiä huo­ma­sin hevo­sen makaa­mas­sa ran­ta­ve­des­sä. Luu­lin ensin, että se oli kuol­lut, mut­ta kun käve­lin vähän lähem­mäk­si, näin, että sen sil­mä liik­kui, ja se oli siis elos­sa! #

Ennen kuin ehdin teh­dä mitään sen enem­pää, pai­kal­le sat­tui myös jouk­ko joi­tain mui­ta ohi­kul­ki­joi­ta (tai­si­vat olla 1800-luvun län­nen­mie­hiä), jot­ka hekin huo­ma­si­vat hevo­sen ja rupe­si­vat tök­ki­mään sitä kepeil­lä näh­däk­seen, läh­ti­si­kö se liik­keel­le. Minua suu­tut­ti, kos­ka mie­les­tä­ni joko hevo­nen oli­si pitä­nyt lopet­taa, tai sit­ten pai­kal­le oli­si tar­vit­tu jon­kin­lai­nen nos­tu­ri sen aut­ta­mi­sek­si, sil­lä ajat­te­lin, ettei se hevo­nen sii­nä ran­ta­ve­des­sä makai­si, jos pys­tyi­si liik­ku­maan. Joka tapauk­ses­sa myrs­ky oli tulos­sa, ja tie­sin, että hevo­nen huk­kui­si, jos ei sitä pian saa­tai­si pois sii­tä makaa­mas­ta. #

Ja eikö­hän vaan, juu­ri kun sain tämän aja­tuk­se­ni lop­puun, se hevo­nen yhtäk­kiä pom­pan­nut pys­tyyn ja kii­ven­nyt ylös sen ran­nan tör­mää, ilmei­ses­ti hie­man aras­tel­len vain yhtä jal­kaan­sa. Tör­män pääl­lä oli tasan­ko, jol­le minä­kin menin sen peräs­sä, ja täs­sä vai­hees­sa se hevo­nen oli muut­tu­nut japa­ni­lai­sek­si mie­hek­si. Siis ulko­näöl­tään, hen­ki­sil­tä omi­nai­suuk­sil­taan se oli yhä hevo­nen, ja oli itse­kin ilmei­sen häm­men­ty­nyt yhtäk­ki­ses­tä olo­muo­don­muu­tok­ses­taan (se kat­se­li mm. käsi­ään ihan kum­mis­saan). #

Sit­ten pai­kal­le ilmaan­tui iso jouk­ko mui­ta japa­ni­lai­sia, jot­ka yrit­ti­vät ottaa hevos­ja­pa­ni­lai­sen kiin­ni, ja yksi sai­kin las­sot­tua narun sen kau­lan ympä­ril­le. Las­son myö­tä japa­ni­lai­set muut­tui­vat ei-fyy­si­ses­ti myös­kin osit­tain lap­pa­lai­sik­si. Minus­ta tun­tui unes­sa­kin kum­mal­ta kat­sel­la, kun sitä mies­tä koh­del­tiin kuin hevos­ta, siis, että sil­le puhut­tiin kovaan ääneen sel­kei­tä sano­ja ja kun se oli saa­tu kiin­ni, sitä tapu­tel­tiin pos­kel­le oikein voi­mien takaa. #

Sit­ten pai­kal­le tuli hei­mon pop­pa­mies (täs­sä vai­hees­sa lap­pa­lais-japa­ni­lai­set oli­vat siis lisäk­si myös­kin osit­tain inti­aa­ne­ja), joka sät­ti hei­mon mie­hiä sii­tä, että nämä oli­vat suh­tau­tu­neet hevo­sen etsi­mi­seen lep­sus­ti ja tou­hun­neet mie­luum­min jotain tyh­jän­päi­väis­tä, sil­lä hevo­sel­la oli ollut kai­ke­ti vain joku kiven­si­run tapai­nen yhdes­sä jalas­sa, joten sii­tä tuli­si vie­lä ihan hyvä hevo­nen, mut­ta se oli­si kuol­lut jos satun­nai­set län­nen­mie­so­hi­kul­ki­jat eivät oli­si sitä sat­tu­neet tök­ki­mään kepeil­lä. #

Toi­vot­ta­vas­ti tämä uni ei ker­to­nut vain toi­veis­ta (tois­sail­ta­na toi­voin näke­vä­ni hevo­su­nia) vaan jos­tain, mitä on tekeil­lä pää­ni sisäl­lä. Har­mi, ettei tähän liit­ty­nyt yhtä voi­mak­kai­ta tun­tei­ta kuin edel­li­seen hevo­su­neen, mikä oli­si puhu­nut sen puo­les­ta, että yhtä syväs­ti sisäi­sis­sä asiois­sa lii­ku­taan. #