Olen taas aja­nut itse­ni piip­puun kai­ken maa­il­man jut­tu­jen kans­sa. Vaik­ka juu­ri se onkin vas­toin sitä pyhää hen­keä, jos­ta täyt­ty­nyt veli mit­vit tänään kir­joit­ti hyvin, aion teh­dä tuos­ta kir­joi­tuk­ses­ta itsel­le­ni teko­syyn vetäy­tyä täl­lä erää taas täs­tä ja vähän kai­kes­ta muus­ta­kin. Aion kuvi­tel­la, että joku sei­soo var­tios­sa, kos­ka itse en taas enää yksin­ker­tai­ses­ti jak­sa. Var­sin­kaan, kun jo tuo­ta seu­raa­vis­sa kom­men­teis­sa jot­kut tau­la­päät onnis­tu­vat todis­ta­maan, ettei­vät ker­ta kaik­ki­aan vaan kyke­ne tajua­maan, mis­tä sanan­va­pau­des­sa on kyse. Onnek­si päin­vas­tai­sia­kin esi­merk­ke­jä löy­tyy pait­si siel­tä, myös muu­al­ta. #

Niin­pä voi­sin kokeil­la taas haircu­tia. Sekin vaan tah­too olla vähän vai­ke­aa, jos on mies jol­le ei kos-kaaaaan tapah­du mitään. Var­sin­kaan tänään, kun nor­maa­lis­ta rutii­nis­ta poi­ke­ten ei ollut­kaan ryh­mää, ja sen tilal­la oli vain tyh­jyyt­tä. Huo­maa kyl­lä, että olen jär­jes­tä­nyt elä­mä­ni hyvin tiu­kas­ti rutii­nien ympä­ril­le niin, ettei pääl­le­ni jää het­keä­kään aikaa kehi­tel­lä anso­ja itsel­leen. Heti, kun rutii­ni sär­kyy, aja­tuk­set alka­vat sikiä­mään ja jo parin tun­nin sisäl­lä olen hyp­pi­mäs­sä sei­nil­le. Puto­sin mät­käh­täen lat­tian läpi kun tram­po­lii­ni oli vedet­ty alta­ni sil­lä välin, kun olin ilmas­sa. #

Niin­pä kävin reip­paal­la ilta­kä­ve­lyl­lä rap­sa­kas­sa seit­se­män­tois­ta asteen pak­ka­ses­sa, joka tosin läs­säh­ti ihan nös­sök­si yhdek­si­tois­ta asteek­si kau­pun­gil­la. Kau­pun­kia­su­mi­sen etu­ja käve­ly­ret­kien kan­nal­ta on mah­dol­li­suus päät­tää käve­ly muu­al­le kuin läh­tö­pis­tee­seen; tulin takai­sin lin­ja-autol­la. Kul­jet­ta­ja oli se kai­kis­ta lem­pein, ja oli tai­vaal­lis­ta upo­ta syväl­le läm­pi­män auton syliin. Vajo­sin trans­siin tui­jot­taes­sa­ni ikku­nas­ta tyh­jän kau­pun­gin valo­ja. #

Samas­sa autos­sa tuli vas­ta­päi­sen asun­non naa­pu­ri, joka vai­kut­ti ystä­väl­li­sel­tä. Hän oli hiu­kan huvit­tu­nut sii­tä, että tulin­kin yllät­täen peril­le saak­ka samaa mat­kaa. Har­mit­ti jäl­ki­kä­teen, etten hok­si­nut sanoa, että olen vain vaa­ni­mas­sa hän­tä. Mut­ta toi­saal­ta ei kos­kaan voi tie­tää, kuin­ka ihmi­set sii­hen pal­jas­tuk­seen rea­goi­vat. Heh heh. #

[muok­kauk­set]
[muokkaus][klo]1.3. 10:00[/klo] “…veli mit­vit tänään kir­joit­ti…” → “…veli mit­vit tänään kir­joit­ti hyvin…”[/muokkaus]
[/muokkaukset] #

Saan aivan mah­ta­van synk­kiä vibo­ja kat­so­mal­la Rova­nie­men web­ka­me­roi­ta, var­sin­kin näin öisin. Kat­se­lin nii­tä siel­lä asues­sa­ni sil­loin, kun puto­sin poh­jat­to­maan kui­luu­ni, ja pys­tyn näkö­jään vie­lä­kin tavoit­ta­maan sen tun­teen noi­ta vil­kui­le­mal­la. #

Muis­tu­tan näin itseä­ni sii­tä, että tämä kaik­ki on vain kuor­ru­tus­ta, illuusio­ta. Muka­vaa illuusio­ta, mut­ta illuusio­ta yhtä kaik­ki. Totuus on sii­nä tyh­jyy­des­sä, johon pys­tyn vie­lä­kin imey­ty­mään kat­se­le­mal­la noi­ta kuvia pimeäs­tä kau­pun­gis­ta. #

Istuin sil­loin, niin kuin nyt­kin, yöl­lä, noi­ta kat­sel­len ja ihmet­te­lin sitä, että näyt­tää todel­la­kin sil­tä, että kaik­ki nuo pai­kat ovat tuol­la ulko­na sil­loin­kin, kun minä en ole siel­lä. #

Pahal­ta tun­tui se, ettei ihmi­siä juu­ri­kaan näky­nyt. Sii­tä tyh­jyys; iso­ja, pimeäs­sä valais­tu­ja paik­ko­ja, eikä ketään. #

Ehkä minä ahdis­tun nois­ta näky­mis­tä sik­si, että näen niis­sä itse­ni parem­min kuin mis­sään. Olen samal­la taval­la tyh­jä. Valot pala­vat, mut­ta ketään ei ole koto­na. #

Kukaan ei kir­joit­ta­nut tätä. #

Eili­sil­ta­na maa­tes­sa­ni vuo­teel­la­ni aloin taas mie­tis­kel­lä kum­mia. Kuvit­te­lin, niin kuin usein teen, tyy­liin Major Tom, mil­tä tun­tui­si lei­jua ava­ruu­den pain­ot­to­muu­des­sa. Ja nime­no­maan, mil­tä tun­tui­si sin­kou­tua pois ava­ruusa­luk­ses­ta koh­ti ei-mitään, vail­la mitään kei­noa pala­ta takai­sin. #

Aluk­si se tun­tui hyväl­tä, sil­lä kuvit­te­lin, että minul­la oli­si eri­koi­nen ava­ruus­pu­ku, joka pitäi­si minut läm­pi­mä­nä ja pitäi­si sisäl­lään (tai kyke­ni­si kehit­tä­mään) vet­tä, ravin­to­liu­os­ta ja hap­pea mää­rän, että pysyi­sin hen­gis­sä peri­aat­tees­sa koko luon­nol­li­sen ikä­ni sii­nä. Mah­ta­vaa! Kes­kel­lä tyh­jyyt­tä, tuhan­sien, sit­ten mil­joo­nien kilo­met­rien pääs­sä kai­kes­ta ja kai­kis­ta ja koko elä­mä aikaa näh­dä upei­ta näky­jä. #

Sit­ten muis­tin Voy­ager-luo­tai­met. #

Mie­tin, mil­tä tun­tui­si jät­tää aurin­ko­kun­ta ja heliosfää­ri taak­seen ja jou­tua täh­tien­vä­li­seen ava­ruu­teen. Mil­lais­ta oli­si, kun kaik­ki pla­neet­to­jen luok­kaa kool­taan ole­vat, sel­väs­ti havait­ta­vat koh­teet jäi­si­vät taak­se, ja yhtäk­kiä huo­mai­si ole­van­sa ääret­tö­mäs­sä tilas­sa täyn­nä ei-mitään, ympä­ril­lään vain ikui­ses­ti pai­koil­laan ole­vil­ta näyt­tä­vät täh­det? #

Aja­tus tuli joten­kin niin kon­kreet­ti­sek­si mie­les­sä­ni, että sil­mä­ni räväh­ti­vät auki ja vat­saa­ni kou­ris­ti, sil­lä niin kar­mi­val­ta tun­tui sel­lai­nen loput­to­maan pysäh­ty­nei­syy­den tilaan jou­tu­mi­nen vail­la mah­dol­li­suut­ta pääs­tä pois edes kuo­le­maan! #

Minus­ta maa­il­mas­sa on sem­moi­nen inhot­ta­va epä­suh­ta. Se on se, ettei­vät nai­set oikeas­ti tar­vit­se mie­hiä. Minus­ta on aina tun­tu­nut sil­tä, ja tuos­sa Näky­mät­tö­män tytön jutus­sa se vain ikään kuin sai ensim­mäis­tä ker­taa sanal­li­sen ilmai­sun jon­kun nai­sen toi­mes­ta ilman mitään kat­ke­raa tai vihais­ta tun­net­ta, jol­lais­ten val­las­sa sel­lais­ta nyt tie­tys­ti kyl­lä on aina tasai­sin välia­join kuul­lut huu­del­ta­van tai näh­nyt kir­joi­te­tun. #

Epä­suh­tai­sek­si tilan­teen tekee se, että minus­ta kui­ten­kin mie­het ilmi­sel­väs­ti tar­vi­vat nai­sia. Eivät aivan kaik­ki, mut­ta minus­ta kui­ten­kin sel­väs­ti useam­mat mie­het tar­vit­se­vat nai­sia kuin nai­set mie­hiä. Monet minun mie­les­tä­ni mies­tä tar­vit­se­mat­to­mat nai­set eivät kui­ten­kaan jos­tain syys­tä ole ilman mies­tä, vaan monet niis­tä­kin nai­sis­ta, jot­ka ovat mie­hen kans­sa, ovat sitä ikään kuin jon­kin­lai­sen tavan vuok­si. Siis vähän samal­la lail­la kuin suo­ma­lai­set kuu­lu­vat kirk­koon: eivät sii­tä monet­kaan oikeas­ti saa irti mitään, päin vas­toin, mak­sa­vat vain tur­has­ta, mut­ta ei nyt vaan kui­ten­kaan raas­ki­ta ero­ta­kaan sii­tä, kun kaik­ki muut­kin sii­hen kuu­lu­vat. Ja kun omat van­hem­mat­kin kuu­lui­vat. Ja iso­van­hem­mat. Ja isoi­so­van­hem­mat. Ja isoi­soi­so… #

Suo­mes­sa ei kui­ten­kaan onnek­si ole minus­ta ihan sel­lais­ta nais­ten “pak­ko saa­da mies” -kult­tuu­ria, jol­lai­sen puo­les­ta var­sin­kin ame­rik­ka­lai­set niin sano­tut romant­ti­set kome­diat ja tie­tys­ti myös Kink­kue­lä­män tapai­set okset­ta­vat sar­jat todis­te­le­vat. Teki­si mie­le­ni sanoa, että se on ame­rik­ka­lais­ta kult­tuu­ria, mut­ten kui­ten­kaan sii­tä puo­les­ta sikä­läis­tä kult­tuu­ria tie­dä muu­ta kuin tuon, mitä nuo fik­tii­vi­set kuvauk­set anta­vat ymmär­tää, ja sii­tä tus­kin kan­nat­taa vetää min­kään­lai­sia vaka­via joh­to­pää­tök­siä. Mut­ta itse asias­sa niis­sä­kin tari­nois­sa minä olen näke­vi­nä­ni vain nai­sia, jot­ka ovat mie­hen­tar­pees­saan niin epä­toi­voi­sia juu­ri sik­si, että se mie­hen­tar­ve tosia­sias­sa onkin täy­sin kei­no­te­koi­nen ilmiö, jon­kin­lai­nen kult­tuu­ril­li­nen ehdol­lis­tu­ma. Sen takia ne nai­set eivät kos­kaan voi löy­tää etsi­mään­sä; eivät sik­si, että­kö se hei­dän vas­ta­kap­pa­leen­sa pii­loi­li­si jos­sain tai sitä ei ker­ta kaik­ki­aan oli­si ole­mas­sa­kaan, vaan sik­si, että he etsi­vät avain­ta, vaik­ka heil­lä itsel­lään ei oli­si ensim­mäis­tä­kään luk­koa. #

Min­kä­hän­lai­seen tilan­tee­seen joh­tai­si se, että tämä yhtäk­kiä val­ke­ni­si kai­kil­le nai­sil­le? Siis jos eläi­sim­me rin­nak­kais­to­del­li­suu­des­sa, jos­sa oli­si mah­dol­lis­ta se, että loput­kin suo­ma­lai­set nimi­kris­ti­tyt yhtäk­kiä käsit­täi­si­vät evan­ke­lis-lute­ri­lai­sen kir­kon tur­huu­den, ja jät­täi­si­vät sen, jol­loin myös kaik­ki maa­il­man nai­set yhtäk­kiä käsit­täi­si­vät, ettei­vät tosia­sias­sa tar­vit­se mie­hiä? #

Puhun täs­sä ehkä hämää­vän epä­mää­räi­sin käsit­tein, kun puhun tar­vit­se­mi­ses­ta. En tar­koi­ta sek­siä, eri­lai­sia mies­ten ja nais­ten töi­tä tai niin päin pois, vaan jotain syvem­pää. Jotain sel­lais­ta, mitä ilman aina­kaan minä en kyke­ne kuvit­te­le­maan itseä­ni elä­mään lop­pue­lä­mää­ni. Tai aina­kaan en kyke­ne kuvit­te­le­maan elä­vä­ni sitä onnel­li­se­na, koko­nai­se­na. #

Kos­ka jos­tain syys­tä aina, kun mis­sä tahan­sa päin net­tiä suku­puo­len ja suku­puol­ten väli­set erot nos­taa koros­te­tus­ti esil­le, tun­nu­taan taker­tu­van sii­hen, että “no en minä aina­kaan, vaik­ka olen suku­puol­ta X” niin, että näi­tä suku­puo­li­asioi­ta vaki­tui­ses­ti käsit­te­le­vät tahot ovat jo ryh­ty­neet varus­ta­maan jut­tun­sa varoi­tuk­sel­la sii­tä, että suku­puo­les­ta puhut­taes­sa ei tar­koi­te­ta kir­jai­mel­li­ses­ti joka ikis­tä kysei­sen suku­puo­len edus­ta­jaa, tun­sin minä­kin tar­vet­ta teh­dä tätä kir­joit­taes­sa­ni niin, jot­tei sii­hen tar­tut­tai­si. Mut­ta enpäs tee. Sii­nä­hän tart­tu­kaa, hah! #

“…hah! …ah! …h!”, vas­ta­si Blo­gos­la­vian per­jan­tai-illan tyh­jyy­den kai­ku. #