Karaistuneet
#857. Sunnuntai, 2. tammikuuta 2005 klo 21.59.23, kirjoittanut Jani. 6
“Suomalaisen kasvatuksen ihanteena on ollut pitkään lapsi, joka ei valita pienestä. Lasta on mieluummin karaistu kuin lohdutettu. Asenne on syrjäyttänyt lapsen tarpeet saada hoivaa ja turvaa. Lapselle on tärkeintä, että maailmassa on joku, jolle hän on erityinen. - Kun lapsi löytää tämän ihmisen, hän on valmis antamaan rakkauttaan tuhlailevasti. Jokainen tällainen lapsi tuo mukanaan valtavan määrän koko yhteiskuntaa korjaavaa rakkautta, sanoo lastenpsykiatri Jukka Mäkelä. #
Intensiiviseen vuorovaikutukseen perustuvan Theraplay-terapian Suomeen tuonut Mäkelä sanoo, että lapsi kykenee solmimaan merkittävän valikoivan suhteen kolmen-neljän aikuisen kanssa. […] Nämä suhteet opettavat lasta säätelemään omaa stressin hallintaansa.” #
Punainen lanka: Hymystä ja kostetuksesta hyvänolon jälki aivoihin (nimen lihavointi omani) #
Mietin, että onkohan tuohon viimeiseen lauseeseen lipsahtanut ylimääräinen verbi, eli että pitäisikö sen olla joko “opettavat lasta säätelemään omaa stressiään” tai “opettavat lasta hallitsemaan omaa stressiään”. Toisaalta se voi kyllä olla juuri noinkin, kuin tuo on kirjoitettu, jos ajatellaan stressin hallintaa alemman tason mekanismina, joka joko pitää stressin aisoissa tai päästää sen irti, ja säätelyä korkeamman tason prosessina, joka käyttää tätä hallintamekanismia tarkoituksenmukaisesti hyväkseen. #
Kuvan © Suomen Theraplay-yhdistys; lainaus sitaattioikeuden nojalla. #
Katsoin tuon ohjelman uusinnan tänään. Lopussa annettiin linkki Suomen theraplay-yhdistyksen sivuille, ja sieltä puolestaan löytyy linkki takaisin Ylen sivuilla olevaan esittelyvideoon. Tarinat vetäytyneistä lapsista, jotka oppivat tämän menetelmän avulla uudelleen ottamaan kontaktia aikuisiin, olivat todella liikuttavia. Oli myös mukavaa, että Tastula tarttui siihen kysymykseen, joka tietysti minua aina kiinnostaa, kun näitä terapeutteja ja psykiatreja haastatellaan, eli että millainen niiden oma lapsuus on ollut. #
En kyllä edelleenkään jaksa käsittää, että millä ihmeen voimavaroilla ihminen voi jaksaa tehdä jotain noin loputonta työtä, ellei ole uskovainen (niinkuin vaikkapa Tommy Hellsten), sillä päihde-, huume- ja muiden riippuvaisten ja muutoin vaan sairaiden perheiden lapsia tässä maailmassa riittää nähdäkseni loputtomiin; kun yhteen luo yhteyden niin samaan aikaan varmaan viisi uutta tehtaillaan tilalle. Oletan siis tässä tietysti, että työn motivaattorina on se sama tunne, jota minä koen toimimatonta tietokonetta korjatessani, eli että terapeutti näkee näissä vetäytyneissä lapsissa mahdollisuuksia, joiden toteutumisen kätilönä oleminen tuottaa syvän tyydytyksen. #
Toki sen työn tuottaman tyydytyksen määrä sitten on varmasti moninkertainen ja arvo puolestaan monisatakertainen, ellei -tuhatkertainen. Tämä vain siltä varalta, että rinnastukseni karkeus särähti jonkun silmään. #
