Baskervillen koira
#1729. Keskiviikko, 30. marraskuuta 2005 klo 15.04.00, kirjoittanut Jani. 0
Tänä iltana ykköseltä viittä vaille kymmenen tulee Baskervillen koira. Kannattaa katsoa! Minullapa onkin tämä deevykällä kun salakuljetin sen alehintaisena (5,95 €) Netanttilasta äidin verhojen mukana (joten säästyin postikuluilta ja lopulta sitten itse levynkin hinnalta kun äiti halusi lahjoittaa sen). #
“Sir Arthur Conan Doylen klassinen jännitystarina uutena tulkintana. Sherlock Holmes ja Dr. Watson kohtaavat Englannin nummilla vastustajan, joka ehkä on voittamaton.” #
Muhkeasta nimestään huolimatta Richard Roxburgh ei sentään vedä vertoja Brettille, mutta tuosta erilaisesta Watsonista minä tykkään. Miesparivaljakon keskinäisen suhteen vinoutuneisuuskin (etten sanoisi peräti queerness) korostuu minusta jostain syystä tässä tv-elokuvassa mielenkiintoisesti. #
Puvusto ja goottilaiset puitteet ovat tietysti mahtavat, tummanpuhuva jousimusiikki sopii kuin nyrkki silmään ja kokonaisuuden kruunaavat halvalla tehdyt erikoistehosteet. #
Hmph. Pitäs varmaan virittää se anteni katolle. Vaan ei kait siinä muuta, kun taskulamppu toisen käteen ja antenni toiseen ja katolle luikastelemaan kun töistä kotia pääsee.
Helpommalla saattais kuitenkin päästä kun kääntyisi tuon toveri Netanttilan puoleen.
Oho, pitäisiköhän telkkariohjelmia mainostavat jutut varustaa varmuuden vuoksi vastuuvapauslauseella: jutun kirjoittaja ei ota vastuuta antennin virityksen vuoksi katolle kiipeämisestä johtuvasta putoamisesta seuraavista vammoista.
Joku suosikkikriitikkoni (veikkaisin Pekka Erosta, mutta en todellakaan muista) aikoinaan hieman vinoili Richard Roxburghin varsin epäholmesmaisesta ulkonäöstä. Muotoilu taisi olla jotain sinne päin, että Roxburgh selviää roolistaan oikein hyvin, koska brittiläisen teatterikorkeakoulun tuotteen tulee osata näytellä vaikka vaateripustinta. Se tuosta Baskerville-sovituksesta itsellenikin jäi mieleen, että Roxburgh onnistui lähtökohtiin nähden hämmästyttävän hyvin. Ei hänen naamansa silti mieleen tule Holmesia ajatellessa.
Ei kyllä tosiaankaan. Siinä on jotain hyvin… epäholmesmaista, naamassaan. Liikaa siroutta, pienuutta, jotain. Ääni on kyllä jylhä, niin kuin nimi.
Itse sanoisin, että Roxburgh näyttää yksinkertaisesti liian kiltiltä ja särmättömältä. On kuitenkin kyseenalaista, voiko ikäluokkamme irrottautua Jeremy Brettin tulkinnasta ollenkaan.
Samantyylinen ongelma tuli esiin Idän pikajunan arvoitusta katsoessa. David Suchet on ehtinyt tulla synonyymiksi Poirot’lle, ja sikäli Albert Finney saa paljon anteeksi epäpoirotmaisuudestaan, mutta kyllä minä silti olen sitä mieltä, että lopputulos oli olemukseltaan jäykkä ja vähä-älyinen, karkeakäytöksinen koohkaaja - täydellinen vastakohta sulavalle, hienostuneelle ja älyä tihkuvalle Suchet’n Poirot’lle. Jokainen voi sitten itse miettiä, mihin Christien pyrkimys tuossa haarukassa sijoittuu.
Kun kaupassa näin tuon Idän pikajunan ja huomasin, että Poirot ei ollutkaan Suchet, se tuntui ihan pyhäinhäväistykseltä. Jos olisin samalla tavalla suhtautunut tähän Baskervillen koiraan aikoinaan, enkä olisi katsonut sitä sen takia, olisin menettänyt varsin mainion vertailukokemuksen.
Christien Poirot-tarinoita, toisin kuin noita Doylen Holmeseja, minä olen peräti lukenutkin, mutta vasta Suchetin tv-Poirot’n nähtyäni, ja niinpä lukiessanikin näin sieluni silmin vain Suchetin.
Ah, Christie on rautaa :)
Samperi noita liian monissa yhteyksissä nähtyjä brittinäyttelijöitä - puoliksi odotin koko ajan että Watsonin takaraivosta olisi puhjennut esiin lordi Voldemort.
Roxburgh oli aneeminen Holmes, mutta tuota Voldemort-assosiaatiota lukuunottamatta Ian Hart oli mielenkiintoinen Watson ja sopivampi rooliin kuin odotin.
Minä tykkään tuossa Hartin Watsonissa siitä miten herkkänahkaisesti se tuntuu ottavan Holmesin ympärilleen (huomaamattaan) kylvämät loukkaukset. Siinä suhteessa paljon uskottavampi Watson kuin 80-luvun tv-versio, joka nieli ne minusta välillä vähän epäuskottavankin kevyesti.
Varsinkin Roxburghin naaman ja äänen tuttuus häiritsi minua tuon ensimmäisen kerran nähdessäni, kun juuri niihin aikoihin näin myös The League of Extraordinary Gentlemenin, jossa Roxburgh oli Moriarty. Muistoni tästä Baskervillen koirasta sekoittuivatkin siihen hyvin pian niin, että odotin toisella kerralla näkeväni tässä Moriartyn.
Totta - minua häiritsi aina suunnattomasti tv-Watsonin typeryys. Olen Holmes-kirjoista ollut joskus löytävinäni sellaisen hienovireisen alatekstin, että Watson suhtautuisi Holmesiin joskus jopa hiukan huvittuneella “antaa neropatin höyrytä, harmiton hullu” -asenteella. Hartin Watsonissa oli jotain kaikuja tästä fiksummasta Watsonista, jolla on a) ymmärrystä ja b) tunteet, mutta tv-Watson oli vain niin uskomattoman daiju että oikein ärsytti.
Minähän en kestä niitä ikivanhoja Holmes-elokuvia ollenkaan juuri siitä syystä, että niissä se Watson on jo sitten ihan vajaamielinen.
Ei sillä, että vajaamielisyydessä mitään pahaa sinänsä olisi, mutta vajaamielinen lääkäri on kyllä epäuskottavuuden huippu.
[…] Herkku vihjasi, että tänä iltana on taas tarjolla Holmesia epä-Brettillä varustettuna. Ian Hart on Watson kuten Baskervillen koirassa. “(Sherlock Holmes and the Case of the Silk Stocking, 99′) Maailmankuulu etsivä ryhtyy tutkimaan nuoren Thamesista löydetyn tytön murhaa. Tytön arvellaan olevan prostituoitu, mutta Holmes oivaltaa, että tämä onkin aristokraatti. Pian uhreja ilmaantuu lisää. Pääosissa: Rupert Everett, Ian Hart, Helen McCrory, Eleanor David. Tuotanto: BBC, Iso-Britannia.” […]