Kädettömän viha
#2530. Torstai, 16. marraskuuta 2006 klo 20.17.33, kirjoittanut Jani. 20
Kädelliset ovat tunnetusti älykkäitä olentoja, mutta minua kiinnostaisi tietää, että kykenevätkö karvaisten lähisukulaislajiemme edustajat vihastumaan elottomiin esineisiin niin kuin minä. #
Kun jokin esine vastustelee, kuten vaikkapa haarukka, joka putoaa kädestä, tai kaapinovi, joka ei mene kiinni, minä saatan vimmastua ja lyödä tai paiskoa uppiniskaista esinettä, joka on tohtinut olemattomalla älyllään asettua poikkiteloin tielleni. Kiroaminen kuuluu luonnollisesti myös tällöin asiaan. #
Juolahti tuosta tänään mieleeni, että mahdetaankohan gorillojen tai simpanssien parissa koskaan tavata tätä tällaista käyttäytymistä. Voisi nimittäin toisaalta ajatella, ettei moisella ole paljonkaan tekemistä älyn kanssa, joten sen riittävyydestä sen ei ainakaan pitäisi olla kiinni. En kuitenkaan muista koskaan nähneeni tällaista tapahtuvan tai siitä puhutun yhdessäkään näitä eläimiä luonnossa tai vankeudessa esitelleessä ohjelmassa. #
Voisi kuvitella vaikkapa simpanssin, jolla on punainen pallo, jonka kanssa se tykkää leikkiä. Jonain pahana päivänä se pallo ei sitten millään tahtoisi pysyä käsissä (eikä jaloissa) vaan muljahtaisi aina omille teilleen. Niin pystyykö kukaan kuvittelemaan, että se simpanssi kiilaisi sen pallonsa kaltereiden väliin ja hakkaisi sitä sitten niin, että se pallonperkele lopulta hajoaisi tuusannuuskaksi? #
Ja jos se simpanssi niin tekisi, niin mitä se silloin kertoisi näiden eläinten henkisistä kyvyistä? #
Ja mitä sen harrastaminen kertoo minun henkisistä kyvyistäni? #
(Tämä on ensimmäinen teksti, jonka kirjoitin kokeeksi Dark Roomilla.) #
Jaa. Mielenkiintoisen kysymyksen esitit. Ainakin jotkin eläimet purevat esineitä, joista ne eivät erityisemmin pidä. Kissani puree harjaansa kun sitä harjataan, sen ymmärrän, mutta sen alituisena päämääränä on etsiä harjaa silloinkin kun sitä ei harjata, jotta se saisi purra sitä korvat luimussa ja rankaista sitä.
Itselläni on tapana saada jotakin rikki, kun oikein raivostuttaa. Ja tottelemattomien tavaroiden paiskominen kuuluu myös repertoaariin. Minulla on lipasto, jonka laatikon kahvoista yksi lähtee toistuvasti irti. Sen sijaan että ostaisin superliimaa, kuten viisas ihminen tekisi, tyydyn aina paiskaamaan kahvan seinään tai lattiaan.
Mielenkiintoinen ilmiö, tuo turhauman purkaminen tavaraan. Parempi niin kuin toiseen ihmiseen.
Haa, minäpä muuten harrastan myös, ainakin huonoina päivinä, niskuroivien esineiden kurmoottamista. Mitään (tärkeää tai kallista) en ole tainnut koskaan saada rikki, mutta haavan kerran sain aikaiseksi kun suutuin kynälle. Lisäksi muovinen palautuspullo sai joskus kyytiä, ja se ei sitten oikein enää palautettavaksi kelvannut. Ja vähän aikaa sitten näppis sai kyytiä, ja meni vähän epäkuntoon, muttei mitään mitä pieni näppäinten uudelleenasetteleminen ei olisi korjannut.
Kädettömistä en kyllä tiedä.
Brim: Hmm, tuo kissasi suhde harjaansa kuulostaa kyllä mielenkiintoiselta. Se ei tosin ole samanlaista äkkipikaista vihaa kuin tämä meidän harrastamamme, vaan enemmän sellaista
. Itse asiassa en nyt äkkiseltään keksi mitään esineitä, joihin itse suhtautuisin tuolla tavalla pitkävihaisesti.Sen sijaan joihinkin abstraktimpiin asioihin kyllä saatan hyvinkin siten suhtautua, kuten vaikkapa jos pitää soittaa puhelimella jonnekin. Ongelmana tästä on kuitenkin se, että puhelinsoittoa ei voi rangaista mitenkään, joten jos johonkin, niin se rankaisu kohdistuu silloin itseen - tai ainakin sellaisen
puhelinsoiton ajatteleminen tuntuu rankaisulta, kivulloiselta suorastaan.No, joka tapauksessa olen ihan samaa mieltä tuosta, että parempi näin kuin että toiseen ihmiseen.
…jollei siinä sittenkin ole kyse juuri sellaisesta padotusta vihasta, jonka olisi oikeasti pitänyt kohdistua johonkin ihmiseen, ja nämä esineet joutuvatkin sijaiskärsijöiksi?
Jopas tuli ihan ihme assosiaatioita. Hassua. Mielenkiintoista.
L.B.: Muistelisin muuten noita muovisia pulloja pahoinpidelleeni minäkin useampaan kertaan! Ne ovat ehkä jotenkin juuri tyypillisen herkästi pottuilevia esineitä varsinkin tyhjinä, jolloin kolahtavat kumoon pienimmästäkin kosketuksesta, ja samalla myös tyydyttäviä paiskottavia, kun eivät paina juuri mitään eivätkä säry tuhannen pillun päreiksi, mutta kuitenkin niistä lähtee kova ääni johonkin osuessaan.
Puhelimesta tuli mieleen, että joskus oikein inhottavan puhelun jälkeen heittelin sitä puhelinparkaani pitkin mäkiä.
Mun aamurutiineihin kuuluu tavaroille suuttuminen. Kyllä se muutenkin, mutta aamuisin olen niin hermoraunio AINA, että ei mitään järkeä (silloin saavat kyytiä kaikki tielle osuvat esineet).
Muutama vuosi sitten suutuin kengilleni, kun tulin myöhään illalla kotiin ja halusin vain nukkumaan (taisin lisäksi olla laskuhumalassa) ja nauhat olivat menneet umpisolmuun, niin leikkasin saksilla ne nauhat helvettiin. Aamulla vitutti se (no ylläri).
Jotenkin voisi kuvitella, että jotkut simpanssit voisivat kans hermostua esineille. Ei välttämättä ehkä rikkoisi kokonaan, mutta voisivat kuitenkin vähän takoa ärsyttävälle esineelle järkeä. Hitto, oisipa kiva tietää!
Minä olen sen verran nyysö, että mitään en koskaan riko, vaikka kuinka kiukuttaisi. Se on kai vain osa patologista itsehillitsemistäni, ja olen kateellinen teille jotka osaatte ja uskallatte tuottaa tuhoakin jos siltä tuntuu. Se olisi minusta terveellinen taito osata.
Öäh, saako tota kommentin esikatselua pois? Sehän on ihan hirveä kamala kauhistus. Häiritsee kirjoittamista todella paljon..
Mutta niin, takas topicciin: Meillä on kautta aikojen koirat tehneet tuota: Rakkainkin lelu kun käyttäytyy ilkeästi, niin sille annetaan satinkutia. Jos esim. lempipallo karkaa liian kauas, tai purulelu ei pysy tassujen välissä, koira saattaa todellakin esim. hampaillaan heittää seinään, astua päälle, riepottaa ja repiä.
Tietysti on vielä erikseen se riepotus, kun esineellä leikitään riepottamalla. Mutta toisinaan tulee ihan puhdasta turhautumista.
Ah, hyvä esimerkki Gaiasta on saippuakuplat. Kun se ei saa niitä kiinni, se yrittää hyvin vihaisesti puraista jokaista kuplaa, ja huitoa niitä tassuillaan. Kunnes turhautuminen on käynyt niin rankaksi että on pakko lähteä pois paikalta, ja riepottaa mitä tahansa vastaantulevaa esinettä..
Esikatselua ei saa pois ainakaan tällä hetkellä, mutta mikä estää vierittämästä sivua siten, että se esikatselu jää näköalan ulkopuolelle?
Hmm, nuo kuvailemasi tempaukset kuulostavat kyllä tosiaankin juuri tällaiselta turhautuman aiheuttamalta, äkkipikaiselta kimmastumiselta. Mielenkiintoista. Mitähän mahtaa koiran päässä sellaisella hetkellä liikkua?
Se minua tässä kiinnostaa, kun oman vihastumiseni taustalla on sellainen hetkellinen suhtautuminen siihen elottomaan esineeseen ikään kuin se olisi paitsi elävä, niin myös ajatteleva ja jopa tietoinen olento, kuin ihminen, että jos eläinkin reagoi tietyissä tilanteissa samalla tavalla, niin merkitseekö se kenties sitä, että niilläkin on kyky erottaa ympäröivän todellisuuden olennoista ne, jotka ovat tietoisia. (Kyky, joka tuossa tilanteessa siis hetkellisesti naksahtaa vikatilaan.)
Olen suhteellisen varma, että koira pystyy hetken tarkkailun päästä päättelemään, onko kappale elollinen vai eloton. Ja jollain tasolla myös sen, että onko elollinen ajatteleva vai ei..
Tosin, tämä teoria saadaan vedettyä yli kaktus-esimerkin avulla:
Edellinen koirani Hiili meni ja pisti kuononsa kaktukseen. Kaktus pisti takaisin. No, Hiili meni ja antoi satikutia, eli näykki kaktusta; joka kerta kun kaktus näykkäisi takaisin, Hiili näykki entistä kovemmin..
No, tämä nykyinen, Gaia, pennumpana tökkäsi myöskin kuononsa kaktukseen; kaktus pisti, joten Gaia arveli olleensa tuhma. Eli eikun hyvittelemään; lipoi ja lipoi kielellään, että anteeksi anteeksi, ja kun kaktus oli vaan koko ajan vihainen.…
Tosin, nuo voidaan laittaa pentuuden piikkiin; nykyään Gaia yleensä erottaa jollain tasolla tietoisen olennon; hamsteria ei saa satuttaa, mutta liikkuvaa pikkuautoa voi ottaa kovasti hampailla kiinni.
Eli en tiedä, mutta uskon, että kyseessä on juurikin tuo, mitä kirjoitit; koira erottaa tiedostavan olennon niin kauan, kun sen itsehillintä on tallella, että se johtaa pohtimaan asiaa, mutta kun itsehillintä menetetään, niin viis siitä mikä on kyseessä, se on tapettava. :)
Nuo viimeiset lauseet kuvastavat kyllä täydellisesti sitä miten omassakin päässäni napsuu silloin tällöin. Kiitoksia havainnollisista esimerkeistä, pidetäänpä tämän myötä koirien elollisuuden- ja tietoisuudentiedostamiskykyä empiirisesti todistettuna!
Kädettömän viha rimmaa tosi hyvin yhteen silmittömän raivon kanssa :)
No tuota minä en kyllä tullut ajatelleeksi otsikkoa sorvatessani, en yhtään! Hyvä kun on teräviä lukijoita, jotka keksivät omia sovelluksia silloin kun oma näppäryys on jäänyt puolitiehen. :)
Toinen outo assosiaatio, minäkin suutun silmittömästi harjalle, jolla joudun hiuksiani harjaamaan, jos se osuu takkuun ja sattuu niin sitten kostan sen sille harjalle… joten olenko kissa? Olen myös raivon taltuttamiseksi repinyt hampaillani paidan pieneksi silpuksi, hyppinyt tasajalkaa herätyskellon päällä ja muusannut sen pikku palasiksi, olen repinyt yhden vauvan lelun yöllisen epätoivon kohtauksen aikana tunnistamattomaksi kengas/vaahtomuovikasaksi, hajottanut leluharavan edellisen jälkeen paljaaseen jalkaan kuin puunkarahkan. Aikalailla kaikenlaista on tullut raivoissaan hajoitettua. Joskus olen muistaakseni myös hakannut tiskejä altaassa tiskiharjalla jolloin muutama herkempi lasi meni rikki.
Grazy world
Tiskiharja on muuten yksi minunkin vihankohteistani, tai siis nimenomaan minun, kun sinullehan se oli tuossa esimerkissä lähinnä ase, jolla kostettiin tiskeille jotakin. Mutta minä siis suutun sille itse harjalle tuon tuostakin, kun se paskapää takertuu aina kuivauskaapin alaritilään, josta olen sen ripustanut roikkumaan, kuin joku hiivatin takiainen. Jonain kauniina päivänä minä vielä väännän siltä vihoissani niskat nurin kun ei se suostu siitä irtoamaan.
Nimenomaan, tuon aivan unohdin ja mietipä että minulla on kaksi, ei vain yksi vaan KAKSI jotka saakura takertuvat sinne ritilöihin itsepäisesti kuin kissa tuolin päällykseen jos aiot sitä siitä häätää.
Tiskiharja raivoon muuten varoitus: velipoikani sai tiskikaapin irtoamaan ja kaatumaan niskaansa, kun rupesi sen harjan kanssa vöyhkäämään. Jälempi tarkastelu osoitti, että sen vuokrakämpän astiakaappin alemmat ruuvvit olivat vuosikautisesta kosteudesta muhiutuneet irti ja päästivät näin olen painavat hyllyt riuhtovan velipojan päälle. Säästys mokoma muutamalla mustelmalla, mutta kyllä se vieläkin huokailee tyytyväisenä, ettei se ylimmällä hyllyllä ollut valurautapata osunut päähän. Ois voinu tulla iso mustelma siittä.
Sakset on hyvät takkuraivoon: tyydyttää kiukun hetkessä ja kaduttaa monta viikkoa…
Carmabal: Kaksi tiskiharjaa kuulostaa jo suorastaan tahalliselta itsensä piinaamiselta, sen verran vihulaisia nuo ovat!
V.: Sehän on jo ilmiselvä koston kierre, jos tiskiharja, jolle sen ja sen isien pahat teot kostetaan, kostaa takaisin kaatamalla koko tiskikaapin kostajan niskaan! Siitä seuraava aste olisi tarttuminen kirveeseen ja tiskikaapin jäänteiden pilkkominen säpäleiksi.
Täytyypä tarkistaa tämä ruuvitilanne heti ensitilassa. Voi muuten lopulta käydä kalliiksi kun on koko kämppä mäsänä, jos tätä koston kierrettä ei katkaista.
[…] Niiden päivien lisäksi, jolloin esineet vastustelevat ja niitä täytyy kurittaa, on päiviä, jolloin kompurointia ja tyrimistä tapahtuu niin paljon, että on ilmeistä, että vika on vain omassa päässä eikä missään muualla. Näinä päivinä minä hidastan liikkeitäni ja välttelen tietoisesti tekemästä juurikaan mitään kaukosäätimen napinpainallusta monimutkaisempaa. […]
[…] syystä tuossa touhussa esineet tuntuvat tekevän poikkeuksellisen vähän sitä vittumaista vastarintaa, jota ne yleensä harjoittavat. Kaikelle tuntuu löytyvän oma paikkansa, johon se […]