Luen Step­hen Kingin Cujoa. Ensim­mäi­nen Kin­gini, ja täy­tyy kyllä sanoa, etten tähän men­nessä ole kovin vakuut­tu­nut. Ei tämä nyt tosin aina­kaan vielä ihan niin pas­kalta vai­kuta kuin mitä Dean Koontzin Vie­raat oli. Molem­pien kanssa olen kui­ten­kin pet­ty­nyt sii­hen, että vih­jai­lut yli­luon­nol­li­sesta ovat jää­neet pelk­kien vih­jai­lu­jen tasolle. Olen tosin vasta vähän yli puo­lessa välissä Cujoa, joten voi tämä vielä tästä kor­jaan­tua, mutta älkää spoi­latko jos tie­dätte. #

Haluai­sin siis sel­laista kau­hua, jossa yli­luon­nol­li­selle ei löydy mitään seli­tystä vaikka sitä haet­tai­siin­kin. Siinä toi­vossa lai­na­sin nyt val­miiksi jo seu­raa­vaksi luet­ta­vak­seni Wil­liam Peter Blattyn Paho­lais­lee­gion (alku­pe­räis­teos on Legion). En tien­nyt sitä kir­jaa lai­na­tes­sani, mutta Wiki­pe­dian mukaan tämä on Manaa­jan (The Exorcist) jatko-osa. Onneksi kirja ei aina­kaan sisä­kan­si­teks­tin perus­teella juu­ri­kaan muis­tuta Manaa­jaa, koska siinä on kyse on niin val­tai­sasta kulttuuri-ikonista, että kaikki saman tee­man vari­aa­tiot vai­kut­ta­vat nykyi­sin lähinnä pahasti kulu­neilta vit­seiltä. Mel­kein yhtä pahasti kulu­neilta kuin Mat­rix-paro­diat (joita teh­dään vie­lä­kin). #

Kri­tee­rini näi­den kau­hu­kir­jo­jen kanssa eivät lopu tuo­hon yli­luon­nol­li­suus­vaa­ti­muk­seen. Toi­nen tiukka vaa­ti­mus on, että kir­jassa sat­tu­vien kau­heuk­sien ei pidä sat­tua lap­sille. Sii­tä­kään syystä en pidä Cujosta. Las­ten pelot­telu tun­tuu aika hal­valta kons­tilta, mutta se ei ole se mikä minua siinä häi­rit­see. En vain haluaisi lukea pel­kää­vistä lap­sista. Se tun­tuu joten­kin ikä­vältä, ikään kuin ne oli­si­vat oikeita ihmi­siä. Aikuis­ten pelot­te­lulla on sen­tään joku tar­koi­tus, siis kun sii­hen minulla luki­jana liit­tyy sen­tään jon­kin­lai­nen moti­vaa­tio: joko se, että se aikui­nen on teh­nyt jotain pii­nansa ansai­tak­seen, tai sit­ten se, että minua kiin­nos­taa nähdä kuinka hän pii­nas­taan sel­viy­tyy, vai sel­viy­tyy­kö­kään. Jos se pii­nattu on lapsi, niin sehän on pel­käs­tään mur­heel­lista. #

Kau­hun ammen­ta­mi­nen kir­joista voi ehkä vai­kut­taa sikäli ris­ti­rii­tai­selta, että vas­ti­kään ylis­tin elo­ku­via eris­kum­mal­li­suuk­sien ykkös­me­diana. Ris­ti­rii­taa ei kui­ten­kaan ole, sillä väl­tän kau­hue­lo­ku­via juuri sen vuoksi, että niissä ne kai­ken maa­il­man hir­vi­tyk­set tehoa­vat niin hyvin — liian hyvin minun jänik­sen­luon­toni kan­nalta. Kau­hue­lo­ku­vat kiin­nos­tai­si­vat kyllä minua, mutta nii­den jäl­keen yksi­näi­syys koet­te­lee todel­li­suu­den­ta­juani liian ran­kasti. Ei se kau­kana ole näi­den kir­jo­jen­kaan kanssa. #

Luen Step­hen Kingin Cujoa. Ensim­mäi­nen Kin­gini, ja täy­tyy kyllä sanoa, etten tähän men­nessä ole kovin vakuut­tu­nut. Ei tämä nyt tosin aina­kaan vielä ihan niin pas­kalta vai­kuta kuin mitä Dean Koontzin...