Sain koti­teh­tä­väksi tark­kailla vaa­ti­vuut­tani ja yrit­tää miet­tiä vaih­toeh­toi­sia aja­tuk­sia vaa­ti­vuutta havai­tes­sani. Niin teh­des­säni tör­mä­sin sii­hen, että näen kaikki vaa­ti­vuu­del­leni vaih­toeh­toi­set ajat­te­lu­mal­lit vain lap­sel­li­sille (lap­sille) sopi­vina mie­li­ku­vi­tus­leik­keinä, joilla ei ole oikeasti mitään muuta mer­ki­tystä kuin tukea posi­tii­vista (eli val­heel­lista) minä- ja maa­il­man­ku­vaa. Jaan siis ihmi­set hei­ve­röi­siin, lap­sen­kal­tai­siin olen­toi­hin, jol­lai­sia useim­mat muut ovat, ja itseni kal­tai­siin vas­tuul­li­siin yksi­löi­hin, joi­den teh­tä­vänä on kamp­pailla suo­raan likai­sen todel­li­suu­den kanssa ja suo­jella siltä noita lap­sen­kal­tai­sia, heik­koja (eli taval­li­sia) ihmi­siä ja hei­dän minä­ku­vaansa. #

Tämän minussa hyvin syvällä ole­van raken­teen takia en pysty oikeasti miet­ti­mään vaih­toeh­toja noille vaa­ti­ville aja­tuk­sil­leni. Se ei siis ole vain joku minua ali­ta­jun­nasta hämä­rästi vähän sin­ne­päin ohjaava skeema, jonka tie­toi­sella tasolla voi­sin ehkä kokea jopa epä­joh­don­mu­kai­seksi tai vie­raaksi, vaan uskon sii­hen ihan oikeasti ja näin tie­toi­ses­ti­kin. En halua valita lap­sen roo­lia vas­tuun­kan­ta­jan­roo­lini ras­kau­desta huo­li­matta, enkä usko, että sitä tar­vit­see edes perus­tella. #

En ole kovin­kaan aktii­vi­nen super­san­kari. Yhtäältä ihmi­set tule­vat useim­mi­ten var­sin hyvin toi­meen val­heel­li­sesta posi­tii­vi­suu­des­taan huo­li­matta, joten mitään pelas­ta­mista ei yleensä tar­vita. Toi­saalta taas koen vel­vol­li­suuk­sieni rajoit­tu­van vain nii­hin ihmi­siin, jotka ovat minulle mer­ki­tyk­sel­li­siä, eikä sel­lai­sia ole pal­jon  — osit­tain juuri siksi, että olen näin pyr­ki­nyt rajaa­maan vel­vol­li­suuk­siani. #

Tämä aja­tuk­seni selit­tää aika pit­kälti toi­vei­tani ja haa­vei­tani, joissa ihmi­set luo­pu­vat, tai hei­dät pako­te­taan luo­pu­maan (koska vapaa­eh­toi­nen luo­pu­mi­nen ei vai­kuta toden­nä­köi­seltä) lap­sel­li­sesta tur­val­li­suu­den­tun­tees­taan, vain mie­li­ku­vi­tuk­sessa totta ole­vasta hyvästä maa­il­mas­taan. Sen jäl­keen alkaisi ensim­mäistä ker­taa his­to­riassa ihmi­sen aikui­suus, jossa etsit­täi­siin veris­sä­päin ja ham­paat irvessä todel­li­sia kei­noja sel­viy­tyä yksin tässä loh­dut­to­massa, kyl­mässä maa­il­massa. #

Tur­haan, tie­tysti, mutta aina­kaan en enää jou­tuisi totea­maan sitä yksi­näni. #

Sain koti­teh­tä­väksi tark­kailla vaa­ti­vuut­tani ja yrit­tää miet­tiä vaih­toeh­toi­sia aja­tuk­sia vaa­ti­vuutta havai­tes­sani. Niin teh­des­säni tör­mä­sin sii­hen, että näen kaikki vaa­ti­vuu­del­leni vaih­toeh­toi­set ajat­te­lu­mal­lit vain lap­sel­li­sille (lap­sille) sopi­vina mie­li­ku­vi­tus­leik­keinä, joilla ei ole oikeasti...