Sometimes dead is better
#2235. Keskiviikko, 31. toukokuuta 2006 klo 13.07.38, kirjoittanut Jani. 16
Pahoittelen, että olen ollut poikkeuksellisen kauan hiljaa, mutta se johtuu siitä, että olen tullut uskoon. #
Hah, hetken luulitte! Myöntäkää pois! #
Tosiasiassa päiväni kuluvat syöden ja varsinkin niitä syömisiä mittaillen. Ainakaan tähän mennessä mirtastsat… mirtastep… mirstap… uusi lääke ei ole saanut aikaan mitään ahmimishimoa, vaikka lääkäri kyllä sanoikin sen vaikuttava kylläisyydentunteeseen eikä ruokahaluun. Ja kun minä en ole kumpaakaan noudattaen syönyt enää vuosiin vaan aiemmin lohdutuksekseni, nyt kalori-, proteiini- ja rasvamäärät täyttääkseni, niin ei olisi oletettavaakaan että tuo syömiseeni vaikuttaa. #
Kävin eilen kävelyllä. Aika veikeää touhua kun joka toisella askeleella meinaa pyörtyä ja joka toisella tunto häviää kaikista raajoista. Pääsin kuitenkin perille, Kolmisoppiselle. Paluumatkalla kävin kiertelemässä matkan varrella olleella lemmikkieläinten hautausmaalla. #
Vaikka hautausmaat yleensä eivät sitä minusta olekaan, niin eläinten hautausmaat ovat minusta jotenkin karmivaa katseltavaa. Ehkä se johtuu siitä, että haudat ovat niin pieniä ja muistuttavat siksi ihmishautausmaiden pienimpien asukkien hautoja. Lisäksi risteihin ja hautakiviin tuherretuista teksteistä näkee, että tämä paikka on olemassa varsinkin juuri lapsia varten. Tai sitten se johtui siitä, että korvanapeista soi samanaikaisesti päähäni Aphex Twinin Tree (937 kt:n WAV). #
Yksi kymmenisen vuotta sitten kuolleen otuksen hauta oli kaivettu auki ja sen asukki oli ilmeisesti siirretty siitä jonnekin. Vain hautakivi oli jostain syystä jätetty paikoilleen. #
Pomo-kissa oli elänyt vain kolme kuukautta. #
Kaikkein irvokkainta minusta näissä paikoissa on ajatus eläimiin niiden tahtomatta ja ansaitsematta liitetyistä inhimillistyksistä, ihmismäisestä ajattelusta ja tunteista. Maahan toki ottaa omansa takaisin, tahtoivat kivien ja ristien pystyttäjät sitä tai eivät, mutta silti niiden pystyttäminen edustaa minusta vastenmielisesti halua sitoa kerran eläneestä eläimestä joitain siihen todellisuudessa kuulumattomia osia ihmisten todellisuuteen. Minulle “elät aina muistoissamme” tarkoittaa samaa kuin “Minulle tärkeintä sinussa olivat omat, ihmismäiset ajatukseni ja tunteeni sinusta, enkä halua luopua niistä, vaikka sinä oletkin jo pelkkää multaa. Todellinen, fyysinen sinä olit yhdentekevä”. Vaikka lapselta tällaisen itsekeskeisen ajattelun ymmärtääkin, niin minua puistattaa ajatus aikuisista, jotka tukevat ja kannustavat sellaista ajattelua puhumattakaan niistä, jotka itse ajattelevat siten. #
Minusta kaikkein paras tapa kunnioittaa eläimen muistoa on päästää se takaisin osaksi sitä suurta kiertokulkua josta se on tullutkin. Ainoa ajatus, joka olisi tässä suhteessa lähempänä täydellisyyttä kuin Brimin ajatus kissan tuhkien sirottelusta ruukkukukan juurille olisi minulle niiden tuhkien sirottelu luontoon. #
Tosin kotikissat ja koirathan eivät enää aikoihin ole olleet luonnosta, joten sikäli ihmisen huolehdittavana oleva kasvi sopii ehkä sittenkin paremmin. #