Funny Little Man
#1329. Tiistai, 5. heinäkuuta 2005 klo 20.55.42, kirjoittanut Jani. 9
Puuh. #
Velvollisuudet hoidettu: pikku-j lähti vanhempiensa kanssa lomareissulle, nuoriherra I. on käytetty perinteisellä ajelulla ja pikkuveli viety kotimatkanjunalle. #
Pikku-j on se harjaantumisluokan taitelijatyttö, jolla on vähän samanlaisia vinkeitä kuin tuolla Kauran Esikoisella: samat asiat (ki)innostavat häntä yhä uudestaan ja uudestaan. Pidän pikku-j:lle satutunteja MessengerilläTuo Messenger-satuilu on yksi viimeisiä, tärkeitä syitä, joiden vuoksi olen yhäkin Windows-käyttäjä. En ole löytänyt, enkä kyllä ehtinyt juuri etsimäänkään, korvaavia, vapaita systeemeitä, jotka mahdollistaisivat videoneuvottelun ja pikaviestinnän Windows-koneen kanssa. Linuxissa toimivan webkameran olen jo hankkinut. ja täällä käydessäni livenä. Lisäksi puoskaroin häntä sillä kiinnipidon omalla sovelluksellani. #
Pikku-j on kerrassaan ihastuttava sukulaislapsi, mutta sijaisvanhemmuus on toki pitemmän päälle raskasta. Kun kuitenkin tiesin, että ovat tuonne lomalle lähdössä, halusin antaa lapselle niin paljon aikaa ja huomiota kuin vain kykenin itsestäni irti repimään, koska huomiota lapset tarvitsevat. Huomiota kerjäävät lapset vieläpä muita enemmän, eikä suinkaan päin vastoin, niin kuin vielä joskus kivikaudella jotkut ovat kuulemma erheellisesti luulleet. Huomio! Kannattaa lukea Kauran teksti, joka syväpureutuu tähän aiheeseen. #
Nuoriherra I.:n toiminnalliset ongelmat puolestaan ovat astetta vaikeampia vaikuttaen motoriikan kautta mm. siten, että puhe ei onnistu äänellä vaan siihen tarvitaan viittomia. Häpeäkseni minä en osaa niitä vieläkään ja lisäksi ennätän aina tapaamisten välissä unohtaa nekin muutamat, jotka opin tavatessamme. Mutta autoajelulla ei onneksi paljon tarvitse jutella kun Jukka Kuoppamäki[alaviite]Tajusin muuten tänään, että Kup… Kuoppamäellä ja Aphex Twinillä on jotain yhteistä: molemmilla on kappale pienistä miehistä. AT:llä se vain luonnollisesti on englanniksi.[/alaviite] ja muut I.:n äidin cd:t pannaan auton soittimeen mölyämään. #
I. on X:n pikkuveli, mikä aiheuttaa minulle raskaan kaliiperin lisäjännitysmomentin näihin tapaamisiin. Kaikki meni kuitenkin suhteellisen hyvin lukuunottamatta sitä, että join ihan huomaamattani kahvia kun sitä tarjottiin, vaikka olin lopettanut. Pidettäköön sitä vaikkapa sitten todisteena siitä, miten tehokkaasti onnistuin tukkimaan tietoisuudestani kaikki muutkin ajatukset, jotka ehkä päähäni yrittivät ympäristöstä, paikasta ja ihmisistä johtuen johtua. Mitkä ajatukset, mistä, kenestä, ei mistään, kenestäkään, en minä tiedä mistä te puhutte. #
Sen sijaan minä puhun tässä, näiden ihmisten yhteydessä velvollisuuksista, vaikka eihän minua näihin lapsisuhteisiin mikään tietenkään velvoita, paitsi oma omatuntoni. Olen nimittäin yhtä itsekäs kuin Jeesus: olen läheisriippuvainen, eli en kykene suuntaamaan hellyyden, säälin ja välittämisen tunteita itseeni vaan tarvitsen jonkun toisen, joka tarvitsee niitä enemmän kuin minä. Tai kääntäen, minä en kykene ottamaan niitä tunteita vastaan ja tarvitsen niiden tallentamiseen, sijoittamiseen, sijoittavaan samaistumiseen, toisia ihmisiä. Kukapa siihen tarkoitukseen olisikaan sopivampi kuin kaksi erityislasta, jotka omien ikätovereidensa joukossa eivät jää yksin omasta valinnastaan johtuen, kuten minä, vaan tahdostaan riippumatta. #
[muokkaukset]
[muokkaus][klo]6.7.[/klo] 15:22 Linkkasin Kauran kirjoitukseen “Halloo mutsi, täällä lapsi”.[/muokkaus]
[/muokkaukset] #
Aavemaista, just nyt olen kovasti pyörittänyt sekä tuota huomion tarvitsemisen että läheisriippuvaisuuden teemaa pollassani. Meillä on selvästi teletappinen yhteys.
kaura: Jokin mystinen tele- tai -dar tässä täytyy nyt mitä ilmeisimmin olla pelissä. Lukisin noita huomiontarvitsemis- ja läheisriippuvuusteemojakovin mieluusti myöskin ViPinästäZZZZZZ (tapoin sääsken sähkölätkällä).
Sen sijaan sähköpostilaatikkoni on kai kadottanut teledarinsa, kun ei se osannut enää tulleesta viestistä kilahtaa.
Niin, se on outo juttu se, ettei oikein osaa muitten hyvää tahtoa vastaan, mutta itse mielellään sitä levittelee. Onkohan sitä jotenkin tunnevammainen jollain tavalla?
Kuulostaa kuitenkin todella söpöltä tuo lasten hyysääminen. Itseä joskus nolottaa tulevana äitinä (minä hetkenä nyt hyvänsä, jännittää kruisailla kaupungilla), että joskus oikein vähän aristaa lapsia.
Siitä vaan on liian pitkä aika kun olen niitten kanssa ollut tekemisissä. Aikoinani luontokouluohjaajana sentään räpelsin penskojen kanssa viitenä päivänä viikossa!
Dodiid, siellä lepää huomiotaloudellinen juttu ViPillä. Sisältää yleistyksiä ja mietelmiä, jopa yhden kasvatusmetodinpoikasen, luoja paratkoon.
Carmabal, oma lapsi on hyvä opettaja :-D Mulle muuten sattui semmoinen koliikkivaivainen esikoinen, joten opettelin aika alusta vetämään rajan itseni ja lapsen persoonien välille, kun muuten olisi se tuskan ja huudon määrä saanut itsenikin ihan kumoon vääränlaisen eläytymisen kautta. Se oli kyllä aika suoritus, kun joka hormoni veti symbioosiin! Mutta muistuttelin itselleni, että vauva huutaa, kun vauvalla on paha olla. Se ei ole minun paha oloni, vaan vauvan… jne. Tästä täytynee kans joskus polkata tosiaan.
Minusta tuntuu joskus vähän hupaisalta, että tämmöinen 25-vuotias erakkomies täällä rupattelee oikeiden tekijöiden ja kokijoiden kanssa äiti-lapsi-suhteista ja lastenkasvatuksesta. Mutta vain joskus, ja vain vähän.
Jani, kaikki näkökulmat ja rakentavat ajatukset ovat arvokkaita. Sulla on nyt prosessissa oleellisen tärkeä lapsen näkökulma, jos oikein olen bonjannut.
Muuten, silloin kun itse oikein perin pohjin pengoin lapsuuden raadollisiakin puolia koin hienoksi ja hyödykkääksi lukea Maria Gripen Elvis-kirjat, löytyvät lastenosastolta fiktiopuolelta. Uskaltaiskohan noita taas vilaista?
kaura: Melkein kehtasin, mutten ihan, sanoa, että tuosta äiti-lapsi-suhteestahan jokaisella on siitä lapsen näkökulmasta ainakin jonkinlainen omakohtainen kokemus ja sitä kautta muodostunut näkemys, ja kyllä se on pelkästään juuri se, minkä varassa minä tässä seilailen.
Gripe oli minulle entuudestaan tuntematon kiriailia.
Toiset muistavat sen lapsena olemisen ihan helkkarin paljon paremmin kuin toiset… Itse työskentelin nuorena aikuisena intensiivisesti pari vuotta, jotta muistaisin. Olin unohtanut suurimman osan lapsuudesta. Mutta sitten muistin, muistin, muistin ja sulattelin möykkyjä, lohdutin, ymmärsin ja pelastin pikku-mua. Minkä jälkeen elämä tuntui ihmeen paljon isommalta. Ilman kyseistä jaksoa en varmaan olisi uskaltanut äidiksi ruvetakaan.
niin, jos onnistuu jotenkin kuolettamaan sisäisen lapsensa, niin kehno on tulevaisuuden näkymä - ainakin itseni mielestä.