Kävin jou­lu­na­vauk­ses­sa valo­ku­vaa­mas­sa ilo­tu­li­tus­ta. #

 #

Eili­sil­ta­na maa­tes­sa­ni vuo­teel­la­ni aloin taas mie­tis­kel­lä kum­mia. Kuvit­te­lin, niin kuin usein teen, tyy­liin Major Tom, mil­tä tun­tui­si lei­jua ava­ruu­den pain­ot­to­muu­des­sa. Ja nime­no­maan, mil­tä tun­tui­si sin­kou­tua pois ava­ruusa­luk­ses­ta koh­ti ei-mitään, vail­la mitään kei­noa pala­ta takai­sin. #

Aluk­si se tun­tui hyväl­tä, sil­lä kuvit­te­lin, että minul­la oli­si eri­koi­nen ava­ruus­pu­ku, joka pitäi­si minut läm­pi­mä­nä ja pitäi­si sisäl­lään (tai kyke­ni­si kehit­tä­mään) vet­tä, ravin­to­liu­os­ta ja hap­pea mää­rän, että pysyi­sin hen­gis­sä peri­aat­tees­sa koko luon­nol­li­sen ikä­ni sii­nä. Mah­ta­vaa! Kes­kel­lä tyh­jyyt­tä, tuhan­sien, sit­ten mil­joo­nien kilo­met­rien pääs­sä kai­kes­ta ja kai­kis­ta ja koko elä­mä aikaa näh­dä upei­ta näky­jä. #

Sit­ten muis­tin Voy­ager-luo­tai­met. #

Mie­tin, mil­tä tun­tui­si jät­tää aurin­ko­kun­ta ja heliosfää­ri taak­seen ja jou­tua täh­tien­vä­li­seen ava­ruu­teen. Mil­lais­ta oli­si, kun kaik­ki pla­neet­to­jen luok­kaa kool­taan ole­vat, sel­väs­ti havait­ta­vat koh­teet jäi­si­vät taak­se, ja yhtäk­kiä huo­mai­si ole­van­sa ääret­tö­mäs­sä tilas­sa täyn­nä ei-mitään, ympä­ril­lään vain ikui­ses­ti pai­koil­laan ole­vil­ta näyt­tä­vät täh­det? #

Aja­tus tuli joten­kin niin kon­kreet­ti­sek­si mie­les­sä­ni, että sil­mä­ni räväh­ti­vät auki ja vat­saa­ni kou­ris­ti, sil­lä niin kar­mi­val­ta tun­tui sel­lai­nen loput­to­maan pysäh­ty­nei­syy­den tilaan jou­tu­mi­nen vail­la mah­dol­li­suut­ta pääs­tä pois edes kuo­le­maan! #

Mel­kein kuo­lin äsken, kun sän­tä­sin ulos oves­ta, tapa­ni mukaan myö­häs­sä bus­sis­ta (ja tie­ten­kin his­si oli alim­mas­sa ker­rok­ses­sa, kun minä asun ylim­mäs­sä - tätä­kö se äly­käs tek­niik­ka nyt sit­ten tar­koit­taa, että se osaa vit­tuil­la ja han­ka­loit­taa asioi­ta oikein tahal­laan?), ja kun ovi pamah­ti kiin­ni, pamah­ti pää­hä­ni sana: AVAIMET. #

Veren maku ehti jo syök­säh­tää suu­hu­ni ja ker­ke­sin tun­tea hel­po­tus­ta sii­tä, että sen­tään olin kän­ny­kän poi­mi­nut mukaa­ni juu­ri ennen läh­töä. Aloin sit­ten kolu­ta tas­ku­ja­ni ihan var­ma­na sii­tä, ettei nii­tä avai­mia siel­tä nyt kum­min­kaan löy­dy, kos­ka minul­la ei ollut mitään muis­ti­ku­vaa nii­den poi­mi­mi­ses­ta mukaa­ni. #

Vaan kat­so! Olin­kin kerän­nyt ne tak­ki­ni tas­kuun jo edel­li­sel­lä reis­sul­la, enkä ollut nii­tä siel­tä pois otta­nut, ja sat­tu­mal­ta se oli juu­ri tämä tak­ki, jon­ka täl­lä­kin ker­taa olin nykäis­syt ylle­ni läh­ties­sä­ni. #

Kii­tin hil­jaa mie­les­sä­ni Vt:n soh­val­la asus­ta­vaa tyyp­piä. #

Sit­ten tulin heti takai­sin sisäl­le oman kodin tur­vaan pel­käs­tään sii­tä ilos­ta, että minul­la oli avai­met, joil­la pää­sin ihan itse takai­sin omaan kotiin ilman, että minun oli­si tar­vin­nut soit­taa joil­le­kin pelot­ta­vil­le tyy­peil­le, jot­ka tuli­si­vat avaa­maan oven, jot­ta sai­sin men­nä omaan kotii­ni. Kirot­tu kau­pun­kia­su­mi­nen, kun ei edes ovia voi jät­tää lukit­se­mat­ta tai pitää vara-avain­ta kyn­nys­ma­ton alla. #

Menen sit­ten sil­lä seu­raa­val­la autol­la. Min­ne? Ei aavis­tus­ta­kaan. Eihän sil­lä ole väliä­kään; ei pää­mää­rä ole tär­keä, vaan se mat­ka. #