Piir­sin sar­ja­ku­van. Kos­ka mul­la ei ole Comic Lifea, toi­sin kuin eräil­lä, kos­ka mul­la ei ole edes Macia, toi­sin kuin eräil­lä, piir­sin perin­tei­sin mene­tel­min, käsin. #

Kut­sun tätä hiu­kan Dalia jäl­ji­tel­len Muis­tok­si. Ensin ajat­te­lin kut­sua tätä Muis­tik­si, mut­ta sit­ten ajat­te­lin, että jos satun­nai­nen ohi­kul­ki­ja tulee lau­ko­maan mie­li­pi­tei­tään, niin on ehkä parem­pi, jos hän tulee tän­ne google­tet­tu­aan muis­ton kuin google­tet­tu­aan muis­tin. #

And anyway, what’s in a name? #

 #

Kävin lot­toa­mas­sa äänes­tä­mäs­sä. Veik­ka­sin Äänes­tin nume­ro vii­tos­ta. #

Saa­tan olla vähän pöl­jä, mut­ta minus­ta sii­nä nume­roa rus­ta­tes­sa tun­tuu aina sil­tä kuin oli­si kiin­ni val­lan­kah­vas­sa. Se joh­tuu sii­tä riip­pu­mat­to­muu­des­ta, joka sii­nä val­lit­see; ehdo­kas­ta ei näy mail­la hal­meil­la, vaan voin kuvi­tel­la hänet jon­ne­kin pime­ään nurk­kauk­seen kyh­jöt­tä­mään peu­kut pys­tys­sä, toi­voen ja rukoil­len, että minä siel­lä kopis­sa­ni valit­sen juu­ri hänet. #

Ja vaik­ka minä lupai­sin jul­ki­ses­ti juu­ri ennen sin­ne kop­piin menoa­ni, että “nyt minä kuul­kaa aion piir­tää tähän pape­riin nume­ron kuusi!” niin sit­ten­kin, kun minä sin­ne kop­piin menen, niin minä voin ihan het­ken mie­li­joh­tees­ta, vit­tuil­les­sa­ni, piir­tää sii­hen pape­riin sit­ten­kin nume­ron yhdek­sän. Eikä se nume­ro kuusi voi sil­le yhti­käs mitään! #

Lop­pu­jen lopuk­si valin­ta piti teh­dä Hei­di Hau­ta­lan ja Hen­rik Laxin välil­lä. Valit­sin Hau­ta­lan pit­käl­ti sen intui­tion nojal­la, mut­ta myös sik­si, että Hei­dil­lä on verk­ko­päi­vä­kir­ja, Hen­ri­kil­lä ei. Vaa­li­kes­kus­te­luil­la ei täs­sä valin­nas­sa­ni ole ollut osaa eikä arpaa, kos­ka niis­tä en ole kat­so­nut ensim­mäis­tä­kään, mut­ta kuu­lem­ma Hei­di on pär­jän­nyt niis­sä­kin hyvin. #

Toi­sel­la kier­rok­sel­la äänes­tän joka tapauk­ses­sa nais­ta. Toi­vot­ta­vas­ti saan sil­loin vali­ta kah­des­ta. #

  #

Tämä teks­ti on kir­joi­tet­tu 3.12.2005 kel­lo 9:58 (lukuu­not­ta­mat­ta jäl­kim­mäis­tä osaa, jon­ka kir­joi­tin tänään, 14.1.2006), mut­ta jul­kais­tu pal­jon myö­hem­min, kos­ka sii­nä käsi­tel­lään vie­lä kir­joi­tus­het­kel­lä kes­ke­ne­räi­seen oikeu­den­käyn­tiin liit­ty­viä asioi­ta. #

Asia­na­ja­ja vai­kut­ti hyvin asial­li­sel­ta ja sil­ti ren­nol­ta nuo­reh­kol­ta miek­ko­sel­ta, joka tun­tui hyvin hah­mot­ta­van verk­ko­jul­kai­su­jen ja jopa blo­gien eri­tyi­sen luon­teen. Sain heti kär­keen jou­kon terä­viä kysy­myk­siä, joi­hin olin onnek­si jo hen­ki­ses­ti varau­tu­nut, eli, että mikä oli tar­koi­tuk­se­ni, kun kir­joi­tin, mitä kir­joi­tin, ja olen­ko omas­ta mie­les­tä­ni syyl­lis­ty­nyt sii­hen, mis­tä minua syy­te­tään. #

Hänen valis­tu­nut arvauk­sen­sa oli, että minut tuo­mi­taan. Oli­sin tie­tys­ti toi­saal­ta toi­vo­nut kuu­le­va­ni, että koko jut­tu on myös oikeus­lai­tok­sen kan­nal­ta yhtä nau­ret­ta­va kuin se on omas­ta mie­les­tä­ni, mut­ta toi­saal­ta otan kyl­lä mie­luum­min rea­lis­ti­sen asia­na­ja­jan, joka uskoo noin, kuin epä­rea­lis­ti­sen, joka uskoo sanan­va­pau­teen niin kuin minä. #

Hän­kin vai­kut­ti kum­mas­te­le­van älyt­tö­män epä­rea­lis­tis­ta kor­vaus­vaa­ti­mus­ta (jos­kaan ei näil­lä sanoil­la) ja esit­te­li jou­kon näh­däk­se­ni täy­sin eri luo­kan tapauk­sia, jois­sa kor­vauk­set oli­vat olleet minul­ta vaa­di­tun luok­kaa tai jopa vähäi­sem­piä. Niin­pä täh­täi­mes­sä lie­nee ensi­si­jai­ses­ti nii­den kumoa­mi­nen tai aina­kin mini­moi­mi­nen, ja jo se sinän­sä vaa­ti syyl­li­syy­den kiis­tä­mis­tä kärä­jä­oi­keu­del­le kol­man­teen­tois­ta päi­vään men­nes­sä toi­mi­tet­ta­vas­sa vas­ti­nees­sa, jon­ka laa­din­nan poh­jus­ta­mi­ses­ta täs­sä tapaa­mi­ses­sa oli perim­mil­tään kyse. Syyl­li­syy­den myön­tä­mi­nen (joka minul­le oli pois­luet­tu vaih­toeh­to alus­ta alkaen) mer­kit­si­si nimit­täin suo­raan myös kor­vaus­vas­tuul­li­suu­den myön­tä­mis­tä eli käy­tän­nös­sä kor­vat­ta­vaa sil­loin var­mas­ti tuli­si. #

Hän kyse­li hyvin varo­vai­ses­ti sai­ra­se­läk­keel­lä ole­mi­se­ni syy­tä, ja tul­kit­sin ensin varo­vai­suu­den niin, että hän­tä huo­let­ti, mitä voi­si pal­jas­tua, joten olin varo­vai­nen sen ker­to­mi­ses­sa itse­kin, pelä­ten, että romut­tui­si­ko puo­lus­tuk­se­ni nyt sen takia. Yri­tin sit­ten kui­ten­kin samal­la antaa ymmär­tää, ettei minul­la ole mitään ongel­maa masen­nuk­ses­ta­ni puhu­mi­ses­sa, mikä­li kyse oli vain sii­tä, niin kuin sit­ten vai­kut­ti­kin ole­van, pää­tel­len hänen vapau­tu­mi­ses­taan puhu­maan asias­ta. Pää­tim­me sit­ten lisä­tä todis­tei­siin psy­kiat­rin B-lausun­non ihan vaan sil­tä varal­ta, että sii­tä oli­si apua, vaik­kei mis­tään alen­tu­nees­ta syyn­ta­kei­suu­des­ta voi­kaan sen poh­jal­ta puhua. Mut­ta pidin asia­na­ja­jan tyy­lis­tä täs­sä­kin suh­tees­sa: ammu­taan kai­kil­la käy­tet­tä­vis­sä ole­vil­la aseil­la. #

Olin luke­vi­na­ni rivien välis­tä, että asia­na­ja­jas­ta­kin oli äly­tön­tä, että joku voi­si ottaa kir­joit­ta­ma­ni fik­tii­vi­set jutut todes­ta, joten huol­ta hänel­le aiheut­ti enem­män­kin alku­pe­räi­nen, suo­ra­sa­nai­nen mie­li­pi­tee­nil­mauk­se­ni. Enpä toi­saal­ta ihmet­te­le, sil­lä se on alus­ta asti tun­tu­nut ole­van se, johon kaik­ki ovat taker­tu­neet, ja samal­la se kie­lii minus­ta suu­rim­mas­ta ongel­mas­ta, joka tämän maan sanan­va­pau­des­sa on: anka­raa kri­tiik­kiä saa esit­tää niin kau­an kuin se sano­taan huu­mo­rin var­jol­la, iro­ni­ses­ti, mut­ta jos sen sijaan ereh­tyy­kin sano­maan asiat vain yksin­ker­tai­ses­ti niin kuin ne ovat tai - luo­ja var­je­le - esit­tä­mään oman, kau­nis­te­le­mat­to­man mie­li­pi­teen­sä, niin sen on parem­pi olla jotain posi­tii­vis­ta, kos­ka muu­toin ale­taan huu­del­la kun­nian­louk­kaus­ta. #

Täs­tä syys­tä en pidä huu­mo­rin var­jol­la esi­tet­tyä, kär­je­käs­tä kri­tiik­kiä usein­kaan kovin suu­res­sa arvos­sa. Se on oma tai­to­la­jin­sa, sen myön­nän, ja kaik­ki kun­nia sii­nä par­hail­le, mut­ta minus­ta on ääret­tö­män surul­lis­ta, että täs­sä maas­sa se on ainoa sal­lit­tu kär­ke­vän kri­ti­soin­nin muo­to, ja että kriit­ti­siä aja­tuk­sia suo­ra­nai­ses­ta vihas­ta puhu­mat­ta­kaan saa lain sil­mis­sä ilmais­ta sanal­li­ses­ti ainoas­taan pel­le­ne­nä naa­mal­la. Eikä se ole pel­käs­tään surul­lis­ta, se on vää­rin. #

Minul­le iro­nia on erään­lais­ta sosi­aa­li­sen tai kie­lel­li­sen todel­li­suu­den hak­ke­roin­tia. Se on tapa tart­tua käy­tet­tä­vis­sä ole­vin käsit­tein nii­den taak­se kät­key­ty­viin asioi­hin, ja saat­ta­mal­la nämä asiat ennal­ta-arvaa­mat­to­mal­la taval­la tör­mäys­kurs­sil­le tuo­da ilmi sen­het­ki­ses­sä sosi­aa­li­ses­sa tie­toi­suu­des­sa ja sanas­tos­sa ole­via heik­kouk­sia. Mut­ta, kuten taval­lis­ten tie­to­ko­neen­käyt­tä­jien ei pitäi­si jou­tua tur­vau­tu­maan jär­jes­tel­män­sä hak­ke­roin­tiin sen mukaut­ta­mi­sek­si, ei taval­lis­ten ihmis­ten pitäi­si jou­tua tur­vau­tu­maan kak­sois­mer­ki­tyk­siin asioi­ta ilmais­taes­saan. #

Tie­dos­tan sen, että kuten tie­to­ko­nei­den maa­il­mas­sa, emme var­si­nai­ses­sa­kaan maa­il­mas­sa elä ide­aa­li­to­del­li­suu­des­sa: huu­mo­ril­la ja meta­fo­rien taka­na pii­loi­lul­la on tar­koi­tuk­sen­sa ja paik­kan­sa. Se paik­ka on kui­ten­kin minus­ta joku sel­lai­nen maa, jos­sa sanan­va­pau­den suh­teen ollaan aivan eri lail­la taka­pa­jui­sia kuin Suo­mes­sa. Ira­nin (tai vali­tet­ta­vas­ti myös Tur­kin) kal­tai­ses­sa maas­sa se voi olla ainoa jär­ke­vä (jos­kaan ei sil­ti­kään täy­sin tur­val­li­nen) kei­no ravis­tel­la ihmi­siä hereil­le, rik­koa vial­lis­ta sosi­aa­lis­ta todel­li­suut­ta. Minus­ta kui­ten­kaan mikään maa ei voi pitää itse­ään täs­sä suh­tees­sa noi­ta esi­merk­ki­mai­ta vapaam­pa­na, jos se ei sal­li mie­li­pi­tei­den ilmai­sua myös sel­lai­si­na kuin ne ovat. #

Pahin­ta on, että pii­lou­tu­mal­la huu­mo­rin taak­se, vaik­ka sii­hen ei vält­tä­mät­tä oli­si tar­vet­ta, mene­täm­me vähi­tel­len oikeu­den sanoa asioi­ta miten­kään muu­toin. Jos kir­joi­tan “hei misu, haluai­sit­ko näh­dä juhan­nus­sal­ko­ni” sen sijaan, että kir­joit­tai­sin “hei tyt­tö, haluat­ko näh­dä erek­toi­tu­neen penik­se­ni”, voi aluk­si vai­kut­taa sil­tä, että valin­ta­ni oli onnis­tu­nut, kos­ka se oli haus­ka sen sijaan, että oli­si­kin ollut kar­kea. Mut­ta jos valit­sen aina haus­kan ilmai­su­ta­van kar­kean sijas­ta, lopul­ta minun on pak­ko kir­joit­taa “juhan­nus­sal­ko” “erek­toi­tu­neen penik­sen” sijas­ta vält­tääk­se­ni riko­se­päi­lyt. #

Väit­täi­sin jopa, että juu­ri humo­ris­tien syy­tä on se, että ame­rik­ka­lai­ses­sa tele­vi­sio-ohjel­mas­sa saa näyt­tää, kun mies lyö tois­ta teräs­tuo­lil­la naa­maan, mut­ta tapah­tu­man selos­ta­jat eivät saa sanoa, että “he kicks his ass”. #

Ehkä­pä minus­ta juu­ri täs­tä syys­tä paras huu­mo­rin laji on se, joka kään­tää huu­mo­rin sitä itse­ään vas­taan: sur­rea­lis­ti­nen humo­ris­ti ottaa huu­mo­ri­pin­set­tei­hin­sä juu­ri huu­mo­rin tavan käyt­tää käsit­tei­tä yllät­tä­väl­lä taval­la, ja antaa­kin sil­le juu­ri saman käsit­te­lyn. Kun on ker­ran saa­nut mais­taa tätä meta­ta­son huu­mo­ria, ei tavan­omai­nen huu­mo­ri enää mais­tu juu­ri mil­tään. #