Musta lippu liehumaan
#2812. Perjantai, 10. elokuuta 2007 klo 15.54.34, kirjoittanut Jani. 2
Jo hyvän aikaa olen elämänfilosofisia asioita pohdiskellessani flirttaillut anarkismin kanssa. Ajatus täydellisestä vapaudesta tuntuu resonoivan hyvin omien käsitysteni kanssa, mutta toisaalta anarkismin eri lajeja käsitteleviä tekstejä lukiessani minusta on tuntunut, että jotakuinkin kaikissa niissä on myös paljon minulle vierasta. #
Ehkä kaikkein vieraimmalta tuntuu se, että moniin, jollei useimpiin anarkismin lajeihin liittyy käsitys siitä miten asiat tulisi järjestää sitten kun vallankumous on tehty. Minun opissani olemassaolevien rakenteiden romahdettua ei todellakaan ruvettaisi rakentamaan mitään niiden tilalle. Vallankumousta välittömästi seuraava hetki on minun nähdäkseni ainoa todellinen anarkian hetki, sillä välittömästi sen jälkeen tuo tyhjiö rupeaisi joka tapauksessa täyttymään uusilla rakenteilla, eikä siihen todellakaan tarvita apua anarkisteilta (joista uusien rakenteiden pystyttämisen myötä tulisikin minun silmissäni jotain muuta kuin anarkisteja). #
Minun opissani keskeisintä on kaikkien tuollaisten rakenteiden vastustaminen, eikä sille siksi olisikaan yhtä suurta tarvetta välittömästi vallankumouksen jälkeen kuin mikä sillä on sitä ennen. En allekirjoittaisi sellaisenaan sitäkään näkemystä, että anarkismin tavoite on idealistinen, ja taistelu on ikuista vaikkei päämäärää koskaan saavutetakaan, mutta tämän koulukunnan ajatus tuntui osuvan lähimmäksi sitä millaisena itse näen tämän kamppailun. Valitettavasti en pannut muistiin sitä linkkiä, jonka takaa tuon ajatuksen luin. #
Ideani ytimessä on painovoiman kaltaisena luonnonvoimana pitämäni vallan, valtarakenteiden ja kaikkien muidenkin rakenteiden tuhoaminen. Nämä rakenteet siis syntyvät yhä uudestaan vaikka ne hävitettäisiin tuhat kertaa, ja silti, tai ehkä pikemminkin juuri siitä syystä niiden hävittämisen on oltava jatkuvasti tähtäimessä. #
Tuntisin toisaalta houkutusta nimittää ajatteluani anarkismiksi puhtaimmillaan, sillä siitä on riisuttu kaikki ylimääräinen ja jäljellä on ainoastaan tuo perimmäinen kamppailu. Toisaalta tunnen kuitenkin anarkismia niin vähän, etten ole ollenkaan varma siitä onko tämä ajatteluni sitä ensinkään. Lisäksi käytännön elämäni pienissä puitteissa kapinointiani voisi luultavasti korkeintaan nimittää filosofiseksi. #
[muokkaukset]
[muokkaus][klo]2011-06-03 12:28[/klo] Lisäsin lipunkuvan.[/muokkaus]
[/muokkaukset] #
Anarkistisessa idealismissa vain on oma paradoksinsa jos tarkastelee päättynyttä vuosisataa ja sen todellisia ja toteutuneita tapahtumia.
Aihetodisteiden valossa vaikuttaa näet pikemminkin siltä että loppujen lopuksi järjestäytynyt yhteiskunta kaikkine kankeine rakenteineen on tarjonnut kuitenkin parhaimmat puitteet suhteellisen liberaalin yksilönvapauden säilymiselle kun taas lähelle anarkiaa päätyneet yhteiskunnat ovat lähes säännöstään likuneet anarkiasta yksilön kannalta vain pahempaan suuntaan.
Anarkian hetki toki edustaa täydellistä vapautta mutta kokemusten mukaan tuo täydellinen vapaus tarjoaa myös tyhjän pelikentän ideologisesti vahvoille kaaderiryhmittymille jotka ovat liki systemaattisesti käyttäneet tilannetta hyväkseen.
Saksa, Espanja, Venäjä, Italia.. kaikille lienee yhteistä ensin tapahtunut heikon keskusvallan lopullinen otteenmenetys ja tilanne jossa kilpailevista ja perin illegaaleista ryhmittymistä se häikäilemättömin on täpärästi saanut käännettyä tilanteen puolelleen ja tartuttua siten totaaliseen vallan kahvaan laillisen vastavoiman puuttuessa..