Onko blogeilla yleensä vaikutusta oman alasi reaalielämään?
#2853. Lauantai, 3. toukokuuta 2008 klo 17.17.12, kirjoittanut Jani. 3
Kaikkein suurimmalla lämmöllä ja ylpeydellä minä muistelen marginaalin, tai vielä silloin Sinisen kirjan marginaalin niitä tekstejä, joissa otin lähtökohdakseni kaikkein arkisimman kokemuspiirini, pureutuen syvälle kiinni siihen ja erityisesti sen minussa herättämiin ajatuksiin. Toisinaan kuvailin niitä elementtejä sellaisinaan, toisinaan hämärsin niitä tahallisesti — en niinkään siksi, että olisin pelännyt jonkun tunnistavan itseni tai minut, vaan vain niin tekemisen ilosta. #
Jossain matkan varrella minä kuitenkin eksyin tästä alkuperäisestä tavoitteestani. Toisten kirjoittajien ajatuksia minä kyllä tuon oman arjenkuvaukseni lisäksi pyörittelin alusta asti, ja olin myös tietoinen verkon (yhä vieläkin) varsin hauraasta sananvapaustilanteesta. Mutta vähitellen politiikka ja siitä purnaus alkoivat saada yhä enemmän jalansijaa, kunnes huomasin, että olen yksi harvoista näitä omasta mielestäni poliittisesti tärkeitä asioita edes jotakuinkin aktiivisesti käsittelevistä suomalaisblogaajista. #
Nyt uskon, että tämä vastuu, jonka itse itselleni näistä asioista otin, oli se, mikä söi loppuun alkuperäisen intoni. Arjesta kirjoittaminen entiseen tapaan tuntui siltä, että haaskasin tärkeitä kirjoitusvoimiani, jotka olisin voinut käyttää politikointiin. #
Ei pidä käsittää väärin; minä olen poliittinen, enkä koskaan masinoinut täällä asioita, joiden tärkeyteen en olisi oikeasti uskonut. Minun päässäni on kuitenkin jo vuosikaudet ollut sellainen vamma, että minä en pysty tekemään mitään sellaista, joka voitaisiin nähdä edukseni. Jos teen vähänkään kauemmin jotain, mitä vaikkapa vain itse pidän hyödyllisenä ja tärkeänä, päässäni alkaa napsua. Sitten minun on vain yksinkertaisesti pakko lopettaa, koska en enää pysty. #
Tilanne ei kuitenkaan ole niin synkkä kuin miltä se ehkä näyttää. Minä en nimittäin missään vaiheessa muista kokeneeni alkuperäisen päätarkoitukseni mukaista arjenkuvausta raskaana. Päinvastoin ajatus siitä ja sen mahtavuudesta ilmiönä, ei vain omalla kohdallani vaan yleensä, tuntuu minusta vieläkin pelkästään sykähdyttävältä. Tämä siitäkin huolimatta, että pidän sitä jopa tuota politikointiakin tärkeämpänä. Älkää vain jumalan nimessä paljastako minulle, että pidän! #
[#] Olen jonkin verran harkinnut palaavani arjenkuvauksen pariin eri mediassa. Esimerkiksi ajatus pioneerityöstä suomalaisena flogaajana (Freenet-blogaajana) viehätti minua jonkin aikaa kovasti. Sitten aloin ulkomaisten esimerkkien innoittamana suunnitella videologaamista. Siinä on kuitenkin se ongelma, että minä en ole hauska ja sujuva puhuja niin kuin vaikkapa Philip DeFranco. Kukaan ei saa mitään selvää minun mutinoistani. Eikä minulla ole suloisia lapsia joiden kanssa peuhata kameran edessä, niin kuin Shaycarlilla. #
[muokkaukset]
[muokkaus][klo]17.8.2008 9:16[/klo] Lisäsin ikilinkin viimeiseen kappaleeseen.
[/muokkaus]
[/muokkaukset] #
Minä olen harkinnut audiobloggaamista (podcastaamistako se on?) nyt muutaman vuoden. Jonain päivänä ehkä vielä.
Podcastaamistahan se. Sitä Suomessa harrastetaan jo tätä nykyä ihan mukavasti. Ei nyt vielä edes siinä määrin kuin blogaamista niinä vanhoina hyvinä aikoina, mutta kuitenkin monin verroin enemmän vodcastaamiseen (eli videoblogaamiseen) verrattuna, ainakin näppituntuman perusteella.
[…] Pääsemme kotiin yhden aikaan, ajamme taksilla Lupiinin ja tämän miehen kanssa. Aamulla kipu on ennallaan, mutta verta sentään tulee hivenen. Koska on äitienpäivä, tänäänkin on luvassa seurustelemista ja puutarhatöitä. En osaa ratkaista, mikä olisi parasta, soittaako ja vedota kipuun ja huolestuttaa muut, ja sitten samalla vahvistaa omaa surkeaa oloaan, se päätyisi epäilemättä siihen, että makaisin itkeskellen kotona ja ulkona olisi kaunis päivä ja äiti pettyisi. (Siskon mies kuittailee edelleen siskolleni siitä, etten viitsinyt tulla heidän häihinsä – liki neljänkymmenen asteen kuumeessa. Ikään kuin en olisi halunnut mennä. Hän sanoo, ettei ehkä viitsi hänkään tulla sitten meidän häihimme. Jotenkin tuo, että sairastumalla onnistuu tahtomattaan loukkaamaan, tuntuu kurjalta.) Toisaalta voi käydä kuten eilen, eli pelkään vaikuttavani koko ajan poissaolevalta, välinpitämättömältä ja ehkä hiukan karkealtakin sen vuoksi, etten saa karkotettua kipua mielestäni. (Ikään kuin sen voisi ratkaista ajatuksella.) Toisaalta koska meneminen kivusta välittämättä tarjoaa enemmän mahdollisuuksia iloiseen ja onnistuneeseen päivään, päätän edes yrittää ja suhtautua lempeästi mahdollisiin epäonnistumisiini. Keskittyessäni kuuntelemaan ja kehittelemään yhteistä tilaa en voi ainakaan täysin vajota katastrofointiin. Haluan luopua katastrofoinnista, koska se tuskin lisää kenenkään onnellisuutta tässä maailmassa eikä sovi lainkaan siihen yleisempään optimismiin, jota tunnen (lukuun ottamatta ehkä sitä, että kuulen nykyään aina, ettei mikään pitämiseksi sanottu tarkoita sitä, että jotakin muutosta todella myös seuraisi vaan kuulen siinä varovaisen, toiveikkaan ehdotuksen - tavallaan on aika kyyninen kanta, etten usko pakottamisiin ja pitäisien tehoon; huomaan tämän muiden korostaessa, kuinka olemisesta ei seuraa pitämistä ja itse hätkähtäessäni sitä, mitä väliä sillä on, seuraako jostakin pitämistä tai ei, kun kerran pitämisellä ei ole mitään todellista voimaa tai merkitystä ja itsellekin asetettu pitäminen paljastuu kerta toisensa jälkeen toiveeksi, vahvemmaksi tai hauraammaksi toiveeksi; pitäminen kuulostaa joltakin, joka pitäisi itsestään huolen ja vain jyräisi asiat johonkin malliin, ajattelen toivomisen kautta, koska tuo sanavalinta auttaa minua aktivoimaan itseäni toimintaan toiveiden suuntaamana eikä minun tarvitse samalla kokea auktoriteettiambivalenssia jyrähtelevän pitäisin kanssa eikä tarvitse kokea järisyttävää epäonnistumista tai syyllisyyttä, jos joskus luiskahdankin ulos toiveen kehitelmistä. En usko syyllisyyden tunteen hyödyllisyteen tippaakaan, vaikka tunnistankin sen kuvion, josta Marinadi kirjoittaa, ja tiedän sen toimineen itsessäni pitkään. Mutta ajattelen nykyään: mieluummin iloa pyrkimisestä ja onnistumisista kuin syyllisyyttä siitä, miten vähän voin tehdä ja missä epäonnistun silloin tällöin. Luulen, että tämä liittyy myös siihen, mistä Sitruunakissanminttupoika kirjoittaa “pään napsumisena” .) […]