Eri­te­ai­hei­set unet ovat oma unen­la­jin­sa. #

Vii­me yönä ali­ta­jun­ta­ni viih­dyt­ti minua taas yhdel­lä niis­tä, jois­sa mehe­vä fin­ni toi­mi puris­tet­taes­sa niin kuin mikä­kin tai­ki­na­pur­so­tin. Pak­sua tali­ma­toa oli­si voi­nut rutis­taa ulos vaik­ka loput­to­miin. #

Vii­mei­sim­mäs­tä virt­saa­mi­su­nes­ta on taas aikaa. Niis­sä sitä taval­li­ses­ti saa lois­ta­van idean hel­pot­taa hätään­sä johon­kin ros­ka­ko­rin tapai­seen, epä­ta­van­omai­seen asti­aan. Sit­ten sitä kus­ta vain riit­tää ja riit­tää, kun­nes se alkaa tul­la yli sen ros­kik­sen reu­noil­ta, ja vas­ta sii­nä vai­hees­sa sitä taju­aa, että tämä­hän oli oikeas­taan alu­nal­ku­jaan­kin aivan äly­tön pää­hän­pis­to, kus­ta nyt hel­vet­ti ros­ka­ko­riin! Jos­kus val­ve­to­del­li­suu­den junan ves­sois­sa, jois­sa se mal­ja ei tyh­je­ne ollen­kaan ennen vetä­mis­tä, mei­naa tul­la saman­lai­nen hii­pi­vä ahdis­tus sii­tä astian riit­tä­vyy­des­tä. #

Vas­taa­via unia pas­kas­ta en onnek­si muis­ta näh­nee­ni juu­ri­kaan. Ehkä jon­kun jos­kus sata vuot­ta sit­ten, mut­ten siis lähes­kään yhtä usein kuin näi­tä kah­ta edel­lä­mai­nit­tua. #