#

Aina sil­loin täl­löin, har­vak­sel­taan näen unta psy­koo­sis­ta. Niis­sä unis­sa en ole enää var­ma, että mit­kä koke­mis­ta­ni asiois­ta ovat todel­li­sia ja mit­kä vain kuvi­tel­tu­ja, mut­ta sii­tä olen var­ma, että koko­nai­suu­teen sisäl­tyy myös nii­tä epä­to­del­li­sia asioi­ta. Yleen­sä ne eivät ole eri­tyi­sen pelot­ta­via unia, enim­mäk­seen tun­nen niis­sä vain olo­ni äärim­mäi­sen väsy­neek­si ja surul­li­sek­si. Ikään kuin minul­la ei vain enää oli­si tar­peek­si ener­gi­aa asioi­den todel­li­suu­den tai kuvit­teel­li­suu­den arvioi­mi­seen. #

Val­veil­la en ole kos­kaan psy­koo­sia koke­nut, vaik­ka joi­hin­kin van­hoi­hin pape­rei­hin sen vaa­ra ker­ran kir­jat­tiin­kin. Sii­nä on kui­ten­kin aina ollut minus­ta jotain äärim­mäi­sen kieh­to­vaa. Omas­ta epä­toi­voi­suu­den sin­gu­la­ri­teet­ti­pis­tees­tä­ni­kin tuli samal­la lail­la kieh­to­va koke­muk­sen kaut­ta, mut­ta sil­ti­kin epätodel­li­suu­den koke­mi­nen tun­tuu yhä joten­kin… äärim­mäi­sem­mäl­tä. Ehkä se on juu­ri se, mikä sii­nä minua äärim­mäi­syyk­sis­tä ylei­sem­min­kin vie­hät­ty­nee­nä kieh­too. #

Lisäk­si sii­nä on se todel­li­suus­pa­koas­pek­ti. Masen­tu­mi­nen ja psy­koo­si voi­vat kuu­lem­ma olla eri ihmis­ten eri­lai­sia reak­tioi­ta äärim­mäi­siin (taas tuo sana!) pai­nei­siin. Masen­tues­saan ihmi­nen lamaan­tuu, ikään kuin jäh­met­tyy jot­tei enää sat­tui­si. Psy­koo­sis­sa taas mie­li ryh­tyy muo­vai­le­maan nii­tä satut­ta­via impuls­se­ja uusik­si. Jäl­kim­mäi­nen tun­tuu joten­kin pal­jon luo­vem­mal­ta ja sik­si sek­sik­kääm­mäl­tä rat­kai­sul­ta. #

Yhtä pas­ko­ja “rat­kai­su­ja­han” ne tie­tys­ti ovat. Ei pai­nei­siin pitäi­si hajo­ta. Pitäi­si vain jat­kaa toi­mi­mis­ta niin kau­an kuin sil­lä voi saa­vut­taa jotain, ja kun ei sii­tä enää ole hyö­tyä, pitäi­si luo­vut­taa ja siir­tyä eteen­päin. Sii­hen pys­ty­mi­nen se vas­ta oli­si­kin todel­lis­ta vah­vuut­ta. Sel­lai­sia­kin ihmi­siä var­mas­ti on ole­mas­sa, jot­ka pys­ty­vät, se sie­to­ky­ky­kin kun on yksi­löl­lis­tä. #