Ei yleistettävän harjoittelemista vaan ehdollistuman korvaamista
#13210. Keskiviikko, 23. kesäkuuta 2010 klo 17.32.12, kirjoittanut Jani. 0
Oivalsin taas tänään, psykologilla. #
Yritin etsiä tähän arkistoistani merkintää, jossa mollasin (ryhmä?)psykoterapiaa ja opusta, jonka mukaan terapiassa on kyse siitä, että siinä saa “harjoitella sosiaalisia taitoja turvallisessa ympäristössä” (muistinvarainen, yksinkertaistava sitaatti). Minusta se oli ihan naurettavaa, sillä en pidä mitenkään mahdollisena sitä, että tuollaisessa hiekkalaatikossa opeteltuja taitoja voisi yleistää myöhemmin hyödynnettäviksi muualla, todellisessa ulkomaailmassa. #
Mutta tänään siis oivalsin. Jospa kyse ei olekaan olennaisesti siitä taitojen harjoittelusta, vaan siitä, että terapiassa saattaa saada aiemmin vallinneen kokemuksen tilalle uuden vallitsevan kokemuksen siitä, kuinka omaan käyttäytymiseen suhtaudutaan. #
Otetaan esimerkiksi vaikkapa ihminen, joka on lapsuudessaan ehdollistunut näin: “jos paljastan vihani, minuun suhtaudutaan alentuvasti, väheksyen tai pilkallisesti”. Varhaisessa, oman selviytymisensä kannalta kriittisessä vuorovaikutussuhteessaan näin ehdollistunut ihminen kantaa tätä uskomusta mukanaan aina, ja se värittää todennäköisesti enintä osaa hänen vuorovaikutustilanteistaan. Viha on sentään inhimillinen tunne, ja vaikka sitä ei kaikissa vuorovaikutustilanteissa esiintyisikään, sen ilmestymistä ei voi ennakoida, joten sen mahdollisuus vaanii kummituksen lailla aina takaraivossa. #
Terapiassa pyritään syrjäyttämään tuo lapsuudessa syntynyt ehdollistuma uudella kokemuksella: “minulla on oikeus paljastaa vihani”. Implisiittisesti se sisältää myös tämän ajatuksen: “uskon, että jos paljastan vihani minulle merkityksellisessä vuorovaikutussuhteessa, siihen ei suhtauduta alentuvasti, väheksyen tai pilkallisesti”. #
Toisin sanoen ihminen saattaa vastaisuudessakin törmätä aiemmin kohtalokkaan vaarallisena ja pelottavana pitämäänsä pilkalliseen suhtautumiseen, mutta erona aiempaan hänellä on nyt apunaan usko siihen, että näin ei suinkaan tapahdu aina. Mikä tärkeintä, hänellä on joku tai joitain sellaisia luottokontakteja, merkityksellisiä vuorovaikutussuhteita, joissa hän tietää, että näin ei käy, vaikka satunnaisissa vuorovaikutustapahtumissa olisikin toisin. #
En tiedä voiko tähän ongelmaan jollakulla vielä lisäksi kietoutua ehdottoman mustavalkoinen ajattelu, eli ajatus siitä, että kaikkien vuorovaikutussuhteiden täytyisi olla tällä tavalla ehdottoman turvallisia. Jos se on mahdollista, edellä kuvaamani mekanismi ei tietenkään sellaisenaan riitä ratkaisemaan ihmisen vuorovaikutustilanteisiin liittyviä ongelmia. Itsessäni kuitenkin tunnistan joidenkin asioiden osalta tuon mekanismin, joka suojelee minua vastoinkäymisissä muistolla merkityksellisiltä kontaktilta vastaavissa tilanteissa saamistani positiivisista kokemuksista. #