Olen kas­va­nut perin­tei­sessä suo­ma­lai­sessa ympä­ris­tössä, eli olen saa­nut kokea tun­tei­den, var­sin­kin nega­tii­vis­ten tun­tei­den hal­lin­nan ja kät­ke­mi­sen ole­van ensiar­voi­sen tär­keitä tai­toja mat­kalla kohti “aikui­suutta”. Tun­teista kaik­kein kiel­le­tyin on luon­nol­li­sesti ollut viha, ja juuri viha oli se mikä lopulta sai visusti sul­je­tun pul­loni räjäh­tä­mään. #

Vaikka ihmi­sen tun­teita kah­lit­se­van psyyk­ki­sen raken­nel­man räjäh­dys ihmi­sen koko elä­män­kaa­ren mit­ta­kaa­vassa voi tapah­tua hyvin­kin äkil­li­sesti, se on kui­ten­kin toi­saalta myös suh­teel­li­sen hidas tapah­tuma. Se on esi­mer­kiksi tar­peeksi hidas antaak­seen suo­ja­kei­no­jensa luhis­tu­mis­pis­tee­seen jou­tu­neen ihmi­sen ympä­rillä ole­ville tilai­suu­den puut­tua sii­hen, ja näin vai­kut­taa krii­sin seu­rauk­sena syn­ty­vän tuhon laa­tuun ja mää­rään. Minun onnek­seni omassa tapauk­ses­sani kävi niin. #

Koska kui­ten­kin kai­kista sisääni patoa­mis­tani tun­teista juuri viha oli se, jonka voi­man edessä sisäl­leni kasaa­mani muu­rit mur­tui­vat, siitä tuli tuosta pis­teestä alka­neen uuden elä­mäni rak­kain kiin­ne­kohta, oma pie­no­kai­seni. Jol­le­kulle jo pel­käs­tään vihan aset­ta­mi­nen tällä tavalla elä­män kiin­to­täh­deksi saat­taisi sinänsä tuot­taa vai­kei­ta­kin moraa­li­sia ongel­mia, mutta minulle sii­hen liit­tyy oikeas­taan vain yksi. Se on väki­valta vihan ilmai­se­mi­sen kei­nona. #

[#] Koska viha on aina ollut minulta kiel­let­tyä, en ole saa­nut ope­tella sen ilmai­se­mi­seksi kei­noja, joita yleensä pide­tään, tai aina­kin omasta mie­les­täni olisi syytä pitää, fyy­sistä väki­val­taa toi­vot­ta­vam­pina. Hai­rah­dun tässä koh­taa kap­pa­leen ver­ran aiheesta, mutta olkoon men­neeksi: tässä on se syy, minkä takia minä vie­rok­sun yhteis­kun­nal­li­sia yri­tyk­siä tor­jua vihapuhetta. Minä en usko, että vihan sanal­li­sen ilmai­se­mi­sen kiel­tä­mi­nen vähen­tää sen fyy­sistä ilmai­sua, vaan lisää sitä. Sano­jen takana oleva viha on tosia­sia, eikä se suin­kaan haihdu ilmaan jos sen ilmai­su­muo­doista vähem­män hai­tal­li­set­kin kiel­le­tään. Se tekee vain muista, jo entuu­des­taan kiel­le­tyistä kei­noista (so. fyy­si­sestä väki­val­lasta) suh­teel­li­sesti aiem­paa hou­kut­te­le­vam­pia, kun sanal­li­nen ilmaisu menet­tää aiem­man sal­lit­tuu­den etunsa nii­hin näh­den. #

Pala­tak­seni nyt takai­sin alku­pe­räi­seen aihee­seen, tämän­het­ki­nen umpi­ku­jani on seu­rausta motii­vi­ris­ti­rii­dasta. Ris­ti­rii­dan ensim­mäi­nen osa­puoli on vihani, joka ei herä­täk­seen tar­vitse kovin­kaan kum­moi­sia vas­toin­käy­mi­siä, ja joka herät­tää minussa mur­han­hi­moi­sia mie­li­ha­luja. Tämä ei minun sano­ma­nani ole pelkkä lii­oi­teltu kie­li­kuva, sillä olen myös omalla lap­sel­li­sella taval­lani sanal­lis­ta­nut näitä aja­tuk­siani täällä, kuten hyvin tie­de­tään. Tapani on ollut lap­sel­li­nen vain sen takia, että parem­pia­kaan kei­noja minulla ei ole, vaikka kovasti muuta toi­voi­sin — mikään ei ole minusta yhtä kadeh­dit­ta­vaa kuin kyky kään­tää palava raivo pis­te­li­ääksi kri­tii­kiksi vailla minulle omi­naista, luul­ta­vasti jopa ala­tyy­liksi vain nolon köm­pe­löä höy­ryä­mistä. #

Näin siis teo­riassa. Ris­ti­rii­tani toi­nen puoli haas­taa kui­ten­kin heit­tä­mään juuri edellä ilmai­se­mani ihai­lun mäkeen. Se on perua alussa kuvaa­mas­tani ase­tel­masta, jossa kaikki tun­teet ovat kiel­let­tyjä. Sen takia koen kaikki aja­tuk­set oman vihani kana­voi­mi­sesta väki­val­taa vähem­män vahin­gol­li­siin tekoi­hin (so. virk­kei­den muo­toi­luun) vain uutena lenk­kinä tun­teit­teni patoa­mi­seen aikoi­naan täh­dän­neessä ket­jussa: täs­sä­kin­hän poh­jim­mil­taan ote­taan se, mitä minä todel­li­suu­dessa, raa­im­mil­tani tun­nen (halua kat­koa luita ja vuo­dat­taa verta) ja teh­dään siitä jotain mikä on pal­jon hel­pompi pro­ses­soida pois päi­vä­jär­jes­tyk­sestä, pois mie­listä. Jotain, mikä tekee siitä muille hel­pom­paa sulat­taa. #

Lie­nee sano­mat­ta­kin sel­vää, että tässä vai­heessa, kun olen jo ker­ran sel­lai­sen toi­min­nan seu­rauk­sena syn­ty­neen hen­ki­sen krii­sin läpi­käy­nyt, kaikki tämän suun­tai­set­kin aja­tuk­set kuu­los­ta­vat minusta rehel­li­sim­mil­läni olles­sani lasin­si­ru­jen syö­mi­seltä. Vaikka siis toi­saalta kadeh­din ihmi­siä, joille tuol­lai­nen kyky on kehit­ty­nyt, sel­lai­sen kehit­tä­mi­nen itsel­leni tun­tuu vää­ryy­deltä. En voi olla ajat­te­le­matta tähän tyy­liin: “Miksi aina minun täy­tyy tehdä jotain omille tun­teil­leni, jotta muut oli­si­vat niiltä tur­vassa?” sekä var­sin­kin: “Jos minä tälle tun­teel­leni antau­tui­sin, niin näki­sitte vih­doin­kin, miten suu­ren pal­ve­luk­sen teille teen pidel­les­säni kaik­kea sisäl­läni.” #

En var­maan­kaan ole ihan yksin näine aja­tuk­si­neni, sillä olen melko varma, että tari­nat salai­sen hen­ki­löl­li­syy­den aiheut­ta­mien ongel­mien kanssa pai­nis­ke­le­vista super­san­ka­reista ovat suo­sit­tuja siksi, että ne hei­jas­te­le­vat juuri täl­laista sisäistä kamp­pai­lua. Super­san­ka­rin suu­rin lahja on aina tämän yli-inhimillinen kyky suo­jella lähei­si­ään todel­li­sen minuu­tensa, tuhoa­van sisäi­sen voi­mansa pal­jas­tu­mi­selta. #

Sel­lai­sesta taas, joka ei ole kos­kaan tun­te­nut vetoa moi­siin tari­noi­hin, ja joka ei ole raken­ta­nut elä­määnsä tuol­lai­sen mui­den tun­teil­taan suo­je­le­mi­sen ympä­rille, tämä kaikki kuu­los­taa var­masti täy­sin käsit­tä­mät­tö­mältä. Tämän parem­min en sitä kui­ten­kaan taida sanoa. #

Olen kas­va­nut perin­tei­sessä suo­ma­lai­sessa ympä­ris­tössä, eli olen saa­nut kokea tun­tei­den, var­sin­kin nega­tii­vis­ten tun­tei­den hal­lin­nan ja kät­ke­mi­sen ole­van ensiar­voi­sen tär­keitä tai­toja mat­kalla kohti “aikui­suutta”. Tun­teista kaik­kein kiel­le­tyin on luon­nol­li­sesti ollut viha,...