Viha
#5835. Maanantai, 2. helmikuuta 2009 klo 18.28.06, kirjoittanut Jani. 8
Olen kasvanut perinteisessä suomalaisessa ympäristössä, eli olen saanut kokea tunteiden, varsinkin negatiivisten tunteiden hallinnan ja kätkemisen olevan ensiarvoisen tärkeitä taitoja matkalla kohti “aikuisuutta”. Tunteista kaikkein kielletyin on luonnollisesti ollut viha, ja juuri viha oli se mikä lopulta sai visusti suljetun pulloni räjähtämään. #
Vaikka ihmisen tunteita kahlitsevan psyykkisen rakennelman räjähdys ihmisen koko elämänkaaren mittakaavassa voi tapahtua hyvinkin äkillisesti, se on kuitenkin toisaalta myös suhteellisen hidas tapahtuma. Se on esimerkiksi tarpeeksi hidas antaakseen suojakeinojensa luhistumispisteeseen joutuneen ihmisen ympärillä oleville tilaisuuden puuttua siihen, ja näin vaikuttaa kriisin seurauksena syntyvän tuhon laatuun ja määrään. Minun onnekseni omassa tapauksessani kävi niin. #
Koska kuitenkin kaikista sisääni patoamistani tunteista juuri viha oli se, jonka voiman edessä sisälleni kasaamani muurit murtuivat, siitä tuli tuosta pisteestä alkaneen uuden elämäni rakkain kiinnekohta, oma pienokaiseni. Jollekulle jo pelkästään vihan asettaminen tällä tavalla elämän kiintotähdeksi saattaisi sinänsä tuottaa vaikeitakin moraalisia ongelmia, mutta minulle siihen liittyy oikeastaan vain yksi. Se on väkivalta vihan ilmaisemisen keinona. #
[#] Koska viha on aina ollut minulta kiellettyä, en ole saanut opetella sen ilmaisemiseksi keinoja, joita yleensä pidetään, tai ainakin omasta mielestäni olisi syytä pitää, fyysistä väkivaltaa toivottavampina. Hairahdun tässä kohtaa kappaleen verran aiheesta, mutta olkoon menneeksi: tässä on se syy, minkä takia minä vieroksun yhteiskunnallisia yrityksiä torjua vihapuhetta. Minä en usko, että vihan sanallisen ilmaisemisen kieltäminen vähentää sen fyysistä ilmaisua, vaan lisää sitä. Sanojen takana oleva viha on tosiasia, eikä se suinkaan haihdu ilmaan jos sen ilmaisumuodoista vähemmän haitallisetkin kielletään. Se tekee vain muista, jo entuudestaan kielletyistä keinoista (so. fyysisestä väkivallasta) suhteellisesti aiempaa houkuttelevampia, kun sanallinen ilmaisu menettää aiemman sallittuuden etunsa niihin nähden. #
Palatakseni nyt takaisin alkuperäiseen aiheeseen, tämänhetkinen umpikujani on seurausta motiiviristiriidasta. Ristiriidan ensimmäinen osapuoli on vihani, joka ei herätäkseen tarvitse kovinkaan kummoisia vastoinkäymisiä, ja joka herättää minussa murhanhimoisia mielihaluja. Tämä ei minun sanomanani ole pelkkä liioiteltu kielikuva, sillä olen myös omalla lapsellisella tavallani sanallistanut näitä ajatuksiani täällä, kuten hyvin tiedetään. Tapani on ollut lapsellinen vain sen takia, että parempiakaan keinoja minulla ei ole, vaikka kovasti muuta toivoisin — mikään ei ole minusta yhtä kadehdittavaa kuin kyky kääntää palava raivo pisteliääksi kritiikiksi vailla minulle ominaista, luultavasti jopa alatyyliksi vain nolon kömpelöä höyryämistä. #
Näin siis teoriassa. Ristiriitani toinen puoli haastaa kuitenkin heittämään juuri edellä ilmaisemani ihailun mäkeen. Se on perua alussa kuvaamastani asetelmasta, jossa kaikki tunteet ovat kiellettyjä. Sen takia koen kaikki ajatukset oman vihani kanavoimisesta väkivaltaa vähemmän vahingollisiin tekoihin (so. virkkeiden muotoiluun) vain uutena lenkkinä tunteitteni patoamiseen aikoinaan tähdänneessä ketjussa: tässäkinhän pohjimmiltaan otetaan se, mitä minä todellisuudessa, raaimmiltani tunnen (halua katkoa luita ja vuodattaa verta) ja tehdään siitä jotain mikä on paljon helpompi prosessoida pois päiväjärjestyksestä, pois mielistä. Jotain, mikä tekee siitä muille helpompaa sulattaa. #
Lienee sanomattakin selvää, että tässä vaiheessa, kun olen jo kerran sellaisen toiminnan seurauksena syntyneen henkisen kriisin läpikäynyt, kaikki tämän suuntaisetkin ajatukset kuulostavat minusta rehellisimmilläni ollessani lasinsirujen syömiseltä. Vaikka siis toisaalta kadehdin ihmisiä, joille tuollainen kyky on kehittynyt, sellaisen kehittäminen itselleni tuntuu vääryydeltä. En voi olla ajattelematta tähän tyyliin: “Miksi aina minun täytyy tehdä jotain omille tunteilleni, jotta muut olisivat niiltä turvassa?” sekä varsinkin: “Jos minä tälle tunteelleni antautuisin, niin näkisitte vihdoinkin, miten suuren palveluksen teille teen pidellessäni kaikkea sisälläni.” #
En varmaankaan ole ihan yksin näine ajatuksineni, sillä olen melko varma, että tarinat salaisen henkilöllisyyden aiheuttamien ongelmien kanssa painiskelevista supersankareista ovat suosittuja siksi, että ne heijastelevat juuri tällaista sisäistä kamppailua. Supersankarin suurin lahja on aina tämän yli-inhimillinen kyky suojella läheisiään todellisen minuutensa, tuhoavan sisäisen voimansa paljastumiselta. #
Sellaisesta taas, joka ei ole koskaan tuntenut vetoa moisiin tarinoihin, ja joka ei ole rakentanut elämäänsä tuollaisen muiden tunteiltaan suojelemisen ympärille, tämä kaikki kuulostaa varmasti täysin käsittämättömältä. Tämän paremmin en sitä kuitenkaan taida sanoa. #
Kun kirjoitat: “En voi olla ajattelematta tähän tyyliin: ‘Miksi aina minun täytyy tehdä jotain omille tunteilleni, jotta muut olisivat niiltä turvassa?’ ” niin minun tekee mieli kommentoida: jep, et ole ainoa, joka ajattelee noin.
Hassua, vaikka välillä oletkin pukenut sanoiksi jonkin vihan aika narskuvaan sävyyn, en ole koskaan onnistunut kunnolla säikähtämään sinua. Minusta sellainen sublimoitu pureva kriittisyys, piilotettu passiivinen aggressio on paljon, paljon pelottavampaa. En jaksa kovin hyvin sellaisia ihmisiä ja suutun itselleni, jos huomaan käyväni itse kovin sarkastiseksi.
X-men on minusta jotenkin supersankarijutuista kiinnostavin, koska siinä on monia hlöitä, joilla kaikilla on oma kykynsä, joka on samalla myös vamma. Se lähenee todellisuutta ja ihmisten ystäväpiirejä siksi enemmän kuin jokin yksinäisen supersankarin tapaus. Koska vaikka meidän onkin opittu tunkemaan vihat, kaunat, kateudet, inhot jne. kaappiin ja sängyn alle, niin kyllähän toiset ne näkevät. Ei niitä voi piilottaa kai kuin itseltään. Siinä kai se tragedia lyhykäisyydessään. Kaikki muut tietävät, mutta sinä et tiedä.
Onneksi on kirjoitus. Onneksi. Siihen voi palata, kun soppa on vähän jäähtynyt ja sen voi lukea ja ymmärtää eikä vain polttaa kieltään tai näppejään.
En muista, olenko joskus kiittänyt sinua tästä blogista, mutta nyt kiitän. Kyllä vain, minulle on ainakin tehnyt hyvää lukea vihailujasi. Ne ovat pakottaneet minutkin käsittelemään omia reaktioitani ja hämmennystäni ja löytämään itsestäni kaikupohjan noille tunteille. Ehkä vihapuheen säikäyttävyys on osittain sitä, ettei luettuna kuule äänensävyä eikä näe toisen ilmeitä? Että on helppoa kuvitella, ettei toinen huomaisi säikähtänyttä reaktiota tai että hän jopa tulkitsisi sen luvaksi tosiaan mojauttaa päin näköä? (tyyliin “tästä ei jää kiinni, tuo hiiri ei uskalla vikistä tästä kellekään”?)
Älä siis oleta, että pureva passiivis-agressiivinen piikikkyys olisi välttämättä helpompaa kuin kiihtynyt ja suora murhanhimo (tietty sillä edellytyksellä, ettei kääri hihojaan ja pane toimeksi). Minusta se ei ainakaan ole. Ehkä siksi, että siihen on vaikeampaa sanoa mitään. Koska se jättää asiat vihattavaan tilaan. Koska se ei saa sanojaansa kauhistumaan toiveistaan. Koska se synnyttää pysyvää ylimielistä asennetta ja kilpailuasetelman kiristymistä. Koska sen luona muut voivat pahoin tajuamatta, mistä on kyse. Ja niin edelleen.
Kyllä minunkin vihani on luita ja lihaa. Minä vain käännän sen kohti itseäni. Koetan opetella siitä nyt hiljalleen pois, että saan olla vihainen muillekin. Ja mieluiten puuttua siihen siinä vaiheessa, kun olen vasta ärtynyt, en raivoissani.
Vaikeaa.