Ro-9
#14057. Tiistai, 17. elokuuta 2010 klo 10.41.40, kirjoittanut Jani. 4
Tummaverinen, vihainen mies. Ilme on sen verran mielipuolinen, että hän on mahdollisesti kiellettyjen aineiden vaikutuksen alaisena. #
Satunnaistekijä vinkkasi ensimmäisen persoonan elokuvista kirjoitettuani, että Lady in the Lake vuodelta 1947 käytti juuri tätä kikkaa. #
Katsoin elokuvan tuossa juuri, ja nyt voin vahvistaa sen mitä veikkasinkin: subjektiivinen kamera on minusta erittäin hyvin toimiva niksi. Siitä todistaa esimerkiksi se, että samaistumistani ei haitannut edes se, että minun piti uskotella olevani Philip Marlowe, jonka tenkeys ja röyhkeys ei juurikaan voisi olla kauempana omana itsenäni olemisesta. Siitäkin huolimatta siis rakastuin silmittömästi vastanäyttelijä Audrey Totterin esittämään Adrienne Fromsettiin, vaikkakaan en halua korostaa pelkästään tekniikan voimaa neiti Totterin oman viehätysvoiman ansiokkuuden kustannuksella. #
Tämä nimenomainen elokuva ei kestäisi kovinkaan hyvin useampia katselukertoja, mutta subjektiivinen kamera siis mielestäni kestäisi ehdottomasti. Tosin en tietenkään tiedä toimisiko se elokuvateatterissa yhtä hyvin kuin 19 tuuman näytössä. Muutamissa kohtauksissa tekniikka olisi kaivannut hiomista. Jotkin asiat tehtiin hieman liian hitaasti tai hieman liian epäuskottavasti: huoneiston yläkerran tutkiminen veeenyyyyyiiii, ja Marlowe esimerkiksi toljotti itseään peilistä luonnottoman pitkään. #
Toisaalta taas joissain kohtauksissa, esimerkiksi autoon nousemisessa ja sen jälkeen ajamisessa tekniikka oli yllättävänkin hyvää ottaen huomioon kuinka varhaisessa vaiheessa elokuvan historiaa Lady in the Lake on tehty. Nykyisin näkymä olisi jo pelkästään teknisen kehityksen ansiosta huomattavasti uskottavampaa. Puhumattakaan siitä, että voisin päästä oleutumaan sotatantereella taistelevan sotilaan tai ulkoavaruudessa avaruusolennon jahtaaman matkustajan kauhu- ja klaustrofobiakokemuksiin. #
Ennustankin, että kunhan subjektiivisen kameran meemi herää horroksestaan, valtaosa valtavirtaelokuvista tulee sen jälkeen olemaan sitä hyödyntäviä, ja koko joukko klassikoita tullaan kuvaamaan uudestaan subjektiivisella kameralla. Sen jälkeen syntyvät sukupolvet tulevat ihmettelemään miksi kesti näinkin kauan, että elokuva löysi oman todellisen muotonsa, ja pitämään enintä osaa meidän nyt tuntemistamme elokuvista kuvakulmallisessa vanhahtavuudessaan ihan hassuina. #
Näin unta, että suunnittelin Diktaattorin uusintafilmatisointia. Inspiroiduin jonkin sortin juhlilla tapahtuneesta omasta slapstick-koheltamisestani (menetin muun muassa housuni, kun ne tarttuivat kiinni pinnistäessäni läpi liian pienestä oviaukosta). Päätin, että suunnittelisin ja toteuttaisin tuotantoni yhteistyössä pääosanäyttelijäksi valitsemani Jim Carreyn kanssa. Kiersin hänen kanssaan ala-asterakennusta, jonka sisälle elokuvan tapahtumat sijoittuisivat. #
Sitten näin unta, että olin päivällisillä. Koska en mahtunut pääpöytään, asetuin yksinäni pienempään pöytään, kyljelleni. Sieltä tuuli puhalteli minut aina välillä keittiön toiselle laidalle ja jouduin kapuamaan takaisin. Käytin tolkuttomasti voita leipieni voiteluun. Päivällisten isäntä öykkäröi, tai tarkemmin sanottuna jyräsi tahdollaan muiden ylitse (sammutti esimerkiksi yksipuolisesti radion, koska ei pitänyt soveliaana sen kuuntelemista päivällisen aikana), ja se vitutti minua niin suunnattomasti, että olin taas räjähdyspisteessä, kun heräsin. #
En muuten ole koskaan nähnyt Diktaattoria. Pitäisi kyllä. #