Olen nyt pari­na yönä näh­nyt pit­käs­tä aikaa unia isän juo­mi­ses­ta ja van­hem­pien rii­te­lys­tä. Olen aika var­ma, että se liit­tyy tähän pariin vii­me päi­vään sisäl­ty­nee­seen äänen­käyt­tö­har­joit­te­luun. #

Teo­ria­ni menee näin: vai­ke­ne­mi­nen oli minul­le lap­suu­de­nym­pä­ris­tös­sä ainut kei­no, jol­la koin voi­va­ni hal­li­ta näi­tä ahdis­ta­van kaoot­ti­sia tilan­tei­ta, jois­ta nyt unek­sin. Hal­lin­nak­si nimit­tä­mi­nen on tie­tys­ti hie­man suu­reel­lis­ta, kos­ka näky­mät­tö­mäk­si muut­tu­mal­la lap­si pyr­kii lähin­nä ole­maan aiheut­ta­mat­ta koto­na ahdis­ta­vik­si koke­mi­aan tilan­tei­ta. Lap­si itse pitää kui­ten­kin vai­ku­tus­val­taan­sa lähes rajat­to­ma­na, ja uskoo hel­pos­ti ole­van­sa vas­tuus­sa sel­lai­ses­ta­kin pahas­ta, jon­ka syn­nys­sä hänel­lä ei tosia­sias­sa ole osaa eikä arpaa. #

Lyhyem­min sanot­tu­na olen tuol­loin koo­dan­nut sel­kä­ran­kaa­ni, että kyke­nen hal­lit­se­maan ase­tel­maa koto­na, eli estä­mään noi­den konflik­ti­ti­lan­tei­den syn­ty­mi­sen ole­mal­la hil­jaa. #

Näin ollen ei ole ihme­kään, että pel­kään omaa ään­tä­ni niin jul­me­tus­ti, että nyt, kun yri­tän toi­mia tätä pel­koa vas­taan, ali­ta­jun­ta­ni pyö­rit­tää öisin kau­hue­lo­ku­via sii­tä, mitä uskoo sen seu­rauk­se­na tapah­tu­van. #