Heti tutus­tu­mi­ses­ta läh­tien sii­nä on jotain omi­tuis­ta, se alkaa tök­kiä, ja sitä tulee pian sii­hen tulok­seen, että se on oma­laa­tui­nen, ehkä hie­man hen­ki­ses­ti poik­kea­va. #

Kun sitä jat­kuu, se alkaa ärsyt­tää enem­män ja enem­män. Sil­tä haluai­si vält­tyä, mut­tei voi, ja koh­ta huo­maa jo pel­kää­vän­sä näi­tä koh­taa­mi­sia. Sen kokee pai­nos­ta­va­na, jat­ku­va­na häs­lää­mi­se­nä. #

Sit­ten lopul­ta her­mo pet­tää, jos­sain tilan­tees­sa, sil­le äys­käi­see ikään kuin se teki­si­kin sen tahal­laan. Mut­ta yllät­täen se ei rea­goi­kaan niin kuin muut. Rea­goi kyl­lä­kin, sel­väs­ti, mut­ta häs­lää sen jäl­keen vain entis­tä­kin koros­te­tum­min. #

Sitä on jo aikeis­sa pahoi­tel­la, vie­lä kuvi­tel­les­saan, että tämän on olta­va taha­ton­ta. Että sil­lä on pak­ko olla manee­ri, jon­ka tilal­le sil­lä ei ole mitään muu­ta. Ettei se voi muut­tua vaik­ka kuin­ka käs­ket­täi­siin. #

Mut­ta vii­mein taju­aa, että päin­vas­tai­nen on tot­ta: se tekee sen tahal­laan: se on koko ajan pyr­ki­nyt­kin tähän, tämän tun­teen aiheut­ta­mi­seen. Se ei suin­kaan tee sitä sik­si, ettei tie­täi­si teke­vän­sä, vaan juu­ri sik­si, että tie­tää. #

Joten sitä alkaa tak­ti­ses­ti puo­lus­tau­tua. Vas­ta­ten vihaan vihal­la, häs­lää­mi­seen häs­lää­mi­sel­lä. Koval­la kovaa vas­taan, kos­ka täs­sä on kyse domi­nans­sis­ta. Sitä ei kukaan halua hävi­tä. #

Sit­ten ker­ran, kun kaik­ki on tar­peek­si eska­loi­tu­nut, käy­dään mel­kein käsi­käh­mään. Ja yhtäk­kiä, tuos­ta vain, häs­lää­mi­nen on lop­pu. Sii­tä on tul­lut tyh­jää: sanat ovat enti­set, mut­ta täy­sin vail­la aiem­paa mer­ki­tys­tä. Sitä tie­tää voit­ta­neen­sa, tie­tää sen alis­tu­neen. #

Vie­lä huo­maa olleen­sa oikeas­sa joka kään­tees­sä: se on poik­kea­vuut­ta, se on syn­nyn­näis­tä. Se on opit­tua, se on tahal­lis­ta. Se on taha­ton­ta, se on valin­ta. #