Jokin on jonkinmaalainen, miten?
#25107. Torstai, 9. helmikuuta 2012 klo 22.28.59, kirjoittanut Jani. 0
Katselin YouTubesta jotain leikettä amerikkalaisesta toimintaelokuvasta, ja assosioin siitä “suomalainen toimintaelokuva” -genren. Olisiko Renny Harlinin ohjaama Deep Blue Sea suomalainen toimintaelokuva? Tuskinpa, sillä enin osa sen tuotantoon osallistuneista ihmisistä ja rahoista on amerikkalaista, ja Harlinkin on jo pitkään asunut Yhdysvalloissa. #
Yksi suomalaissyntyinen tekijä ei siis vielä tee elokuvasta suomalaista. Kuinka suuren osan tekijöistä (ja rahoista) tulisi olla suomalaisia, jotta elokuva olisi suomalainen? Yli puolet? Entä jos tekijöistä on 40 prosenttia suomalaisia, 25 prosenttia amerikkalaisia ja 25 prosenttia muunmaalaisia? Suomalaisilla olisi silloin selvästi suurin yksittäinen kansallisuusedustus elokuvan tuotannossa, muttei silti enemmistöä verrattuna muihin yhdessä. Elokuvan tekijöistä enemmistö olisi ei-suomalaisia. #
Tästä käsitteellisestä hämäryydestä ahdistuneena päätin paeta selkeämmille vesille: minä itse ainakin olen suomalainen. #
Vai olenko? #
Passissani kyllä lukisi niin, kansallisuudessani ei ole juridisesti mitään epäselvää. Mutta mitä se tarkoittaa, että minä olen suomalainen? Se, että asun Suomessa, ei tietenkään riitä, sillä täällä asuu paljon ei-suomalaisiakin. Suomessa syntyminen ei käsittääkseni sekään tee ihmisestä suomalaista, ja vaikka juridisesti niin tekisikin, minä en pitäisi esimerkiksi Suomessa lomailevan amerikkalaispariskunnan täällä yllättäen synnyttämää lasta suomalaisena vaan amerikkalaisena. #
Onko vanhempien suomalaisuus ratkaisevaa? Siinä vaanii äärettömän regression vaara, mutta voimme sivuuttaa sen olettamalla vanhemmat, tai heidän vanhempansa aksiomaattisesti suomalaisiksi. Onko suomalaisuuteni nyt taattu? Ainakaan muiden syntymääni osallistuneiden ihmisten (synnytyslaitoksen henkilökunnan jne.) mahdolliset muut kansallisuudet eivät tässä langeta suomalaisuuteni ylle samanlaista varjoa kuin mitä elokuvan tekemiseen osallistuneiden ihmisten kansallisuudet tekevät elokuvan “suomalaisuudelle”. #
Mitä vanhemmiltani perin, kun perin suomalaisuuteni? Rakennusohjeet ja -aineita, geenit ja verta, lihaa ja luita? Entä jos olisin ulkomaalaisilta biologisilta vanhemmilta adoptoitu? Sivuutetaan se mahdollisuus, etten (ehkäpä suhteellisen vanhana) adoptoituna kokisi itseäni suomalaiseksi, sillä suurennuslasin alla tässä on nimenomaan se, kuinka voin järjellä perustella sen, että tunnen olevani. Uskoisin hyvinkin voivani tuntea niin, vaikka olisinkin ulkomailta adoptoitu, ja pidän ilman muuta suomalaisiksi itsensä kokevia, biologialtaan ulkomaalaistaustaisia adoptiolapsia yhtä aidosti suomalaisina kuin pidän itseäni. #
Itse asiassa edes adoptiota ei tarvita hämmentämään biologispohjaista kansallisuutta, sillä syntymässä saamani rakennusaineet alkavat välittömästi korvautua ulkopuoleltani tulevilla aineilla, ja tämänhetkiseen 32 vuoden ikääni mennessä entropia lienee jo pitänyt huolen siitä, että kehoni molekyylit ovat nyt peräisin melko tasaisesti eri puolilta maailmaa. #
Entä geenit? Toisin kuin lihan ja luiden suhteen, geenien kohdalla niiden kemiallisten rakennuspalikoiden alkuperä ei ole ainut mielekkäästi merkityksellinen seikka kansallisuutta mitattaessa. Ratkaisevaa on emäspareilla koodattu ohjelma, joka on suhteellisen pysyvä. Mutaatiota toki tapahtuu jatkuvasti, mutta voinee olettaa, että kunkin yksilön geenistö on millä tahansa yksittäisellä hetkellä mitattuna ylivoimaisesti lähinnä sitä, millaiseksi se on hedelmöityksessä muodostunut. On olemassa ikään kuin geneettinen hahmo, jonka ääriviivat ehkä hieman väreilevät, mutta hahmo on yhtä kaikki selkeästi yksilöitävissä ja pysyvä. #
Jos vanhempieni geenit ovat aksiomaattisesti suomalaisia, niiden yhdistelmän periminen saattaisi käydä pätevästä järkiperustelusta minun kohdallani. Tarkemmin sanoen ainakin minun suomalaisuuteni olisi kyseenalaistamaton, jos “suomalainen” on “sellainen, jonka vanhemmiltaan perimät geenit ovat suomalaisen geenejä”. #
Suomalaiseksi itsensä kokevat, ulkomaalaisten vanhempien geenejä kantavat adoptiolapset kuitenkin osoittavat, että geenit eivät sittenkään ole minulle suomalaisuuden kannalta ratkaiseva tekijä, ellen ole valmis hyväksymään useita rinnakkaisia suomalaisuuden määritelmiä päteviksi. Mutta jos löydän adoptiolapsen ei-syntyperäisen suomalaisuuden ratkaisevan ainesosan, uskoisin, että Occamin partaveitsi leikkaa silloin kevyesti geeniselityksen pois tarpeettomana: sama selitys pätee varmastikin myös minuun. #
Voisiko pelkkä tunne suomalaisuudesta riittää selitykseksi? Toisin kuin ehkä äkkiseltään luulisi, tunnekin voi olla järkiperuste, tai ainakin ratkaisevan tärkeänä kulmakivenä järjellisessä selityksessä. Ovatko kaikki suomalaisiksi itsensä kokevat minusta aidosti suomalaisia? Se on sellaisenaan liian vaikea kysymys, vastaesimerkkien keksiminen voisi helpottaa. #
Ovatko kaikki japanilaisiksi itsensä kokevat aidosti japanilaisia? On ainakin monia kansallisuudeltaan ei-japanilaisia, jotka ovat hurahtaneet japanilaisuuteen pahemman kerran, ja jäljittelevät japanilaisia kaikessa. Voisin kuvitella, että (esimerkiksi) heidän joukostaan löytyy sellaisiakin, jotka tuntevat olevansa japanilaisia, mutta joita minä pitäisin vain ei-japanilaisina, jotka kuvittelevat olevansa japanilaisia. En tarkoita tässä edes patologista harhaisuutta; pitäisin näiden ihmisten tunnetta japanilaisuudestaan yhtä aitona kuin mitä minun tunteeni suomalaisuudestani on — heidän kohdallaan tuo tunne ei vain pitäisi paikkaansa suhteessa minun käsitykseeni heidän todellisesta kansallisuudestaan. #
(Tässä kohtaa lienee syytä korostaa sitä minkä edelliseen saakka olin ajatellut jättää sanomattakin selvyyden varaan: etsin määritelmää vain huvin, älyllisen harjoitteen vuoksi ja itseäni varten, en yleistääkseni ja käyttääkseni sitä esimerkiksi japanilaisuuden kieltämiseen japanilaisina itseään pitäviltä, jotka eivät löytämääni kansallisuusmääritelmää japanilaisuuden osalta täyttäisi.) #
Tuo todellinen kansallisuus siis kuitenkin karttelee yhä määrittely-yrityksiäni. #