Onko sil­lä väliä, voin­ko teh­dä aidon valin­nan vai onko kyse vain vää­jää­mät­tö­myy­des­tä, jos lop­pu­tu­los on kui­ten­kin sama? En tie­dä, onko se sama. Itse­ni tun­tien veik­kai­sin, että on, mut­ta jos en tun­ne­kaan itseä­ni, ja kuin­ka voi­sin­kaan, jos mitään itseä ei ole­mas­sao­lo­ni lisäk­si ole? #

Mut­ta ole­te­taan, että teki­sin pys­tyes­sä­ni valin­nan, joka seu­rai­si myös vää­jää­mät­tö­mäs­ti ilman valin­nan teke­mis­tä. Mitä sii­hen men­nes­sä tie­dän? Tie­dän ole­va­ni, ja tie­dän aina­kin seu­raa­vak­si het­kek­si sul­ke­nee­ni oven, jos­ta kul­ke­mi­nen teki­si kaik­ki muut kysy­myk­set tur­hik­si. #

Täs­sä vai­hees­sa minul­la ei vie­lä ole pal­joa, mut­ta jotain kui­ten­kin: aja­tus­ta sii­tä, että kuo­le­ma kor­jaa, minun ei tar­vit­se hylä­tä, vaik­ken omin käsin suo­raan sitä jou­dut­tai­si­kaan. Pahim­pi­na het­ki­nä olen vais­to­mai­ses­ti taker­tu­nut tuo­hon aja­tuk­seen, ja uskon nyt, että sii­hen täy­tyy sisäl­tyä jotain vii­saut­ta. #

Aja­tus kuo­le­vai­suu­des­ta on eläh­dyt­tä­vä. #

En eilen psy­ko­lo­gil­le men­nes­sä­ni voi­nut vie­dä muka­na­ni mitään tulok­sia etsin­näs­tä­ni, jos­sa hain mah­dol­li­suuk­sia raken­taa jotain nihi­lis­min poh­jal­le. Siel­lä olles­sa­ni tuli kui­ten­kin esil­le tämä: että yhtä vakaas­ti kuin en usko mihin­kään, uskon kai­ken pahan omal­ta osal­ta­ni päät­ty­vän kuo­le­mas­sa­ni, ja se aja­tus tun­tuu hyväl­tä. #

Se tun­tuu hyväl­tä. #

Minus­ta välit­tä­vil­tä ihmi­sil­tä on, ehkä täy­sin ymmär­ret­tä­väs­ti­kin, ollut vai­kea saa­da vas­ta­kai­kua, tai edes hyväk­syn­tää täl­le aja­tuk­sel­le­ni. En kui­ten­kaan voi kiis­tää sitä, niin tot­ta kuin ei mikään ole: minä odo­tan kuo­le­maa­ni, ja aja­tus sii­tä antaa minul­le voi­maa, elä­mä­ni jak­sa­mis­ta. Sik­si se ei voi olla paha asia minun itse­ni kan­nal­ta, sil­lä mui­ta aito­ja ilo­nai­hei­ta minul­la ei läh­tö­koh­tai­ses­ti ole. #

Nyt minul­la on jo kak­si kiveä. #

Psy­ko­lo­gi­po­loi­nen jou­tuu kans­sa­ni pai­nis­ke­le­maan ammat­tieet­tis­ten kysy­mys­ten kans­sa. #