Vai­kut­taa sil­tä, että ali­ta­jun­ta­ni on vakaas­ti päät­tä­nyt nos­taa ukin unie­ni kon­nan­roo­liin. Herä­sin vii­me­kin yönä taas, kun tämä roo­li­tus rupe­si niin kovas­ti tym­pi­mään, sil­lä muis­ti­ku­vie­ni oikean elä­män ukki ei ole sel­lai­nen jäyk­kis kuin näis­sä unis­sa. #

Vie­tin sit­ten kot­va­sen vuo­teel­la­ni pimeäs­sä huo­nees­sa maa­ten ja poh­tien tätä asi­aa. Jos­kus jää­rä­päi­nen vas­tus­ta­ja­ni unis­sa on isä­ni, jol­le tämä roo­li kyl­lä sopii, sil­lä sii­tä minul­la on sel­kei­tä muis­ti­ku­via­kin. Tuli sit­ten mie­lee­ni, että ehkä juu­ri sii­nä pii­lee­kin seli­tys: var­si­nai­ses­sa lap­suu­den­ko­dis­sa­ni minul­la oli aina enem­män­kin pie­nen aikui­sen kuin lap­sen roo­li, enkä oikein mis­sään vai­hees­sa kun­nol­la hyväk­sy­nyt isää­ni mie­hen mal­lik­si — siis sel­lai­sek­si aikui­sen mal­lik­si, jon­ka kal­tai­sia lap­si ympä­ril­tään poi­mii jäl­jit­te­lyn koh­teek­si. #

Sen sijaan mum­mi­la oli minul­le aina sel­lai­nen paik­ka, jos­sa koin voi­va­ni heit­täy­tyä ihan täy­sil­lä hoi­va­tun ja hel­li­tyn lap­sen roo­liin. Niin­pä omak­suin­kin mie­hen mal­lia ukis­ta luul­ta­vas­ti vähin­tään yhtä pal­jon kuin kotoa isäs­tä­ni. Ja sii­nä vai­hees­sa muis­tin, että kyl­lä ukis­ta­kin jäyk­kyyt­tä löy­tyy. Sen puo­len hänes­tä olen vain mel­ko täy­del­li­ses­ti unoh­ta­nut, kos­ka se oli niin pal­jon lie­vem­pää kuin isäs­sä­ni, etten lap­se­na sitä edes kun­nol­la pys­ty­nyt näke­mään. Itse asias­sa sen mie­leen palaut­ta­neet muis­ti­ku­vat­kin ovat tilan­teis­ta, jot­ka ker­toi­vat täs­tä jäyk­kyy­des­tä vain toi­sen käden tie­to­na, äidin suul­la. #

Näis­sä vihu­lai­suk­kiu­nis­sa­han ei tie­ten­kään ole kyse roo­liin vale­tus­ta ihmi­ses­tä, vaan tämä hah­mo edus­taa omaa vaa­ti­vaa per­soo­nal­li­suu­den puol­ta­ni. Olem­me käsi­tel­leet sitä run­saas­ti psy­ko­lo­gin kans­sa, ja on mel­ko var­mas­ti sen seu­raus­ta, että olen vii­me kuu­kausi­na näh­nyt aika pal­jon näi­tä täl­lai­sia unia, jois­sa yri­tän haas­taa tuon vaa­ti­van minuu­te­ni osan. Sii­nä mis­sä lap­suu­des­sa minul­le roo­li­mal­li­na toi­mi­nut ukki edus­taa minul­le nyt omaa (eli sisäis­tet­tyä) vaa­ti­vuut­ta­ni, lap­suu­des­sa vie­ras­ta­ma­ni isä puo­les­taan saat­tai­si edus­taa nyt enim­mäk­seen itse­ni ulko­puo­lel­ta minuun koh­dis­tu­via vaa­ti­muk­sia. #

Näin poh­dis­kel­tua­ni pää­tin, että jos vie­lä nukah­det­tua­ni näen unia samas­ta aihees­ta, pyrin vas­tus­ta­maan vaa­ti­vaa puol­ta­ni edus­ta­vaa hah­moa ihan surut­ta. Se ei ole ihan niin yksin­ker­tais­ta kuin mil­tä kuu­los­taa; olen usein herän­nyt näi­hin uniin juu­ri sik­si, että ase­tel­ma tym­pii minua, kos­ka en oikeas­sa elä­mäs­sä haluai­si vie­raan­nut­taa itseä­ni ukis­ta niin raa’as­ti kuin unis­sa teen. Samal­la taval­la tuo vaa­ti­vuu­te­ni on minul­le toi­saal­ta myös lähei­nen ja tär­keä osa itseä, sil­lä se on suo­jel­lut minua lap­suu­den vai­keas­sa ympä­ris­tös­sä. Mut­ta aina­kin minun pitäi­si siis pys­tyä vas­tus­ta­maan sitä tun­te­mat­ta syyl­li­syyt­tä sii­tä, että se ilme­nee unes­sa viha­na ole­mas­sa ole­van ihmi­sen hah­moa koh­taan. #