Herään mones­ti jos­kus aamu­yös­tä surul­li­siin uniin, tai eivät ne sinän­sä surul­li­sia ole, vaan aiheut­ta­vat vain surul­li­sen olon. Tapah­tu­mat niis­sä liit­ty­vät lap­suu­teen, ja surul­li­nen olo tulee sii­tä. Yleen­sä ne kitey­ty­vät johon­kin surul­li­sek­si ihan omi­tui­seen aja­tuk­seen, niin kuin esi­mer­kik­si tänä aamu­na sii­hen, että olen jo kym­me­nen vuot­ta van­hem­pi kuin mitä isä­ni oli, kun minä syn­nyin. #

Ilmei­ses­ti se taus­tal­la ole­va, surul­li­sek­si teke­vä aja­tus näis­sä on se, että van­he­nen päi­vä päi­väl­tä, eli että kul­jen jat­ku­vas­ti vain kau­em­mak­si lap­suu­des­ta­ni, enkä siis suin­kaan pää­se lähem­mäk­si sitä. Ja sin­ne lap­suu­teen ali­ta­jun­ta­ni kui­ten­kin halu­aa, kos­ka sil­loin, kun olin fyy­si­ses­ti lap­si, panin hen­ki­sen lap­suu­te­ni jää­hyl­le odot­ta­maan parem­pia aiko­ja. Ja nyt siis näyt­tää sil­tä, ettei nii­tä aiko­ja kos­kaan tule­kaan. #

En siis usko Ben Fur­ma­nia: minä en kos­kaan tule saa­maan lap­suut­ta. #

Ehkä tuo välit­tää osan sii­tä surus­ta, jota aamui­sin koen. #