Onko vää­rin vai­e­ta sil­loin, kun ei jak­sa, jos näkee, että muut hoi­ta­vat ääliö­mäis­ten näke­myk­sien tei­laa­mi­sen ihan tar­peek­si hyvin itse­kin? Onko se vää­rin sil­loin, jos tie­tää, että se tei­laa­mi­nen teh­dään vain, kos­ka idioo­tin lau­ko­mat mie­li­pi­teet sat­tu­vat ole­maan tar­peek­si lähel­lä omaa napaa? Onko vää­rin hauk­kua nii­tä, joi­den työ­tä on räk­syt­täen pai­men­taa val­taa­pi­tä­viä, jos ne ovat niin ham­paat­to­mia, että toi­si­naan teki­si mie­li antaa perik­si, lyö­dä hans­kat tis­kiin ja muut­taa suo­raan aino­aan oike­aan demo­kraat­ti­seen kan­san­ta­sa­val­taan, johon täl­lä kai­kel­la tun­nu­taan pyr­ki­vän? #

Peruu­te­taan­pa sit­ten­kin tuo vii­mei­nen kysy­mys, kos­ka sii­hen minä tie­dän vas­tauk­sen: ei, se ei aina­kaan ole vää­rin. #

Täs­sä maa­il­mas­sa on niin pal­jon vikaa, niin pal­jon idioot­te­ja, että minun voi­ma­ni eivät rii­tä kaik­kien nii­den hauk­ku­mi­seen, ja hauk­kua nii­tä kui­ten­kin pitäi­si. Vai­ke­ne­mi­nen ei ole kul­taa sil­loin, jos kor­vien välis­sä kie­huu: tur­ha tul­la minul­le väit­tä­mään, että parem­pi vain jät­tää ne idioo­tit huo­miot­ta. Se on eri asia sil­loin, jos sitä tun­tee ole­van­sa jo läh­tö­koh­tai­ses­ti ääliö­mäi­syyk­siä lau­ko­van ylä­puo­lel­la, mut­ta har­voin aina­kaan minä niin tun­nen. Eivät lähes­kään kaik­ki ole nii­tä, jot­ka voi kui­ta­ta pel­käl­lä huu­mo­ril­la ja olan­ko­hau­tuk­sel­la. #

Eivät aina­kaan minul­le. Minä olen kaik­kea muu­ta kuin pyhi­mys ja töl­vi­mi­sen ylä­puo­lel­la, enkä minä osaa ollen­kaan häve­tä sitä, että kun minua satu­te­taan, minä satu­tan takai­sin. Hel­vet­ti, enhän minä osaa häve­tä sitä­kään, että toi­si­naan minä saa­tan satut­taa, jos olen­kin vain kuvi­tel­lut itseä­ni satu­tet­ta­van. Ja jos­kus, vaik­ken edes kuvit­te­li­si­kaan mitään sel­lais­ta. Kyl­lä! Jos­kus minä siis satu­tan vain, kos­ka se huvit­taa minua. Se on inhi­mil­lis­tä, enkä minä häpeä sitä. #

Lie­vää syyl­li­syyt­tä minä saa­tan sii­tä kyl­lä tun­tea, mut­ta sitä­kin mas­sii­vi­sem­pi on viha, jota tun­nen itseä­ni koh­taan sen syyl­li­syy­den­tun­to­ni takia, kos­ka se satut­ta­mi­sen­ha­lus­ta aiheu­tu­va syyl­li­syy­den­tun­ne on aivan vää­rin perus­tein minuun - ja väi­tän, että useim­piin meis­tä - iskos­tet­tu. Äärim­mäi­sen har­vat meis­tä kui­ten­kaan lop­pu­jen lopuk­si kyke­ne­vät satut­ta­mi­sen­ha­lui­suu­des­saan mene­mään niin pit­käl­le, että se todel­li­suu­des­sa vaa­ti­si kah­lit­se­mis­ta, itse­syy­tös­ten kepil­lä kesyt­tä­mis­tä niin kuin rai­vo­hul­luus elu­kas­sa. Useim­mil­le meis­tä riit­täi­si aivan hyvin se kepi­tys, jon­ka saam­me toi­sil­ta. #

Puh­ti lop­pui kes­ken. Sain­pa­han kui­ten­kin sano­tuk­si edes tämän ver­ran. #