Minus­ta tun­tuu taas täl­lä het­kel­lä hyvin vah­vas­ti sil­tä, että oma pahoin­voin­ti­ni on mel­ko suo­raa seu­raus­ta käräh­tä­nyt­tä säh­kö­tau­lua muis­tut­ta­vas­ta stres­si­kes­kuk­ses­ta­ni. Olen jat­ku­vas­sa tais­te­le tai pake­ne -tilas­sa, ja yri­tyk­set rau­hoit­taa ympä­ris­töä­ni ja vähen­tää stres­siä ihan oikeas­ti aiheut­ta­via teki­jöi­tä päi­vis­tä­ni joh­ta­vat vain tuon tilan entis­tä sel­vem­pään havait­se­mi­seen sen sijaan, että ne hel­pot­tai­si­vat sitä. #

Lisäk­si nyt, kun olen taas kar­si­nut nuo oikeas­ti stres­saa­vat teki­jät mini­miin, huo­maan hyvin sel­väs­ti sen kuin­ka aivo­ni yrit­tä­vät väen vän­gäl­lä hei­jas­taa tuo­ta yli­kuor­mi­tus­ti­laan­sa ympä­ris­tös­sä­ni ole­viin teki­jöi­hin, joil­la ei oikeas­ti ole sen kans­sa mitään teke­mis­tä. Ja kun mitään sel­lai­sia teki­jöi­tä ei ole välit­tö­mäs­ti havait­ta­vis­sa, olo on jat­ku­vas­ti sel­lai­nen kuin jokin jos­sa­kin oli­si men­nyt kam­mot­ta­val­la taval­la pie­leen. #

Olen jos­kus kuvan­nut tilaa­ni siten, että se on kuin istui­si kat­se­le­mas­sa tele­vi­sio­ta talos­sa joka on ilmi­lie­keis­sä. Kaik­kial­la ympä­ril­lä on hir­vit­tä­vän uhan merk­ke­jä, enkä minä tee mitään mikä ede­saut­tai­si pelas­tu­mis­ta­ni. Ver­taus kuvaa kyl­lä osu­vas­ti omia tun­te­muk­sia­ni, mut­ta motii­vie­ni osal­ta se ontuu. Minä kyl­lä tie­tys­ti haluai­sin pelas­tua, mut­ta ver­taus­ku­vas­ta puut­tuu se pak­ko pysyä siel­lä pala­van talon sisäl­lä: en tie­ten­kään voi pae­ta omaa itseä­ni yhtään min­ne­kään. #

kuva: image*after; Public Domain #