Aja­tuk­sen­pät­kät tun­keu­tu­vat kuin madot, kaik­ki yhtä aikaa saman pie­nen kana­van suul­le niin ettei yksi­kään pää­se läpi. Jos koet­taa kes­kit­tyen pääs­tää yhden ker­ral­laan, muut möy­ri­vät vihois­saan vuo­roa odo­tel­les­saan, ja koko ajan ne lisään­ty­vät. Yhdes­tä­kään ei tule mitään, mikään ei joh­da mihin­kään. #

Ei hyö­dy­tä pysäh­tyä eikä sul­kea sil­miä. Kun panee sor­muk­sen sor­meen pae­tak­seen aavei­ta näky­mät­tö­myy­teen, ne seu­raa­vat muka­na, eikä sil­mä­luo­mis­ta ole ver­hok­si minun ja lies­kan välil­lä. #