Satun­nais­te­ki­jä vink­ka­si ensim­mäi­sen per­soo­nan elo­ku­vis­ta kir­joi­tet­tua­ni, että Lady in the Lake vuo­del­ta 1947 käyt­ti juu­ri tätä kik­kaa. #

Kat­soin elo­ku­van tuos­sa juu­ri, ja nyt voin vah­vis­taa sen mitä veik­ka­sin­kin: sub­jek­tii­vi­nen kame­ra on minus­ta erit­täin hyvin toi­mi­va nik­si. Sii­tä todis­taa esi­mer­kik­si se, että samais­tu­mis­ta­ni ei hai­tan­nut edes se, että minun piti usko­tel­la ole­va­ni Phi­lip Mar­lowe, jon­ka ten­keys ja röyh­keys ei juu­ri­kaan voi­si olla kau­em­pa­na oma­na itse­nä­ni ole­mi­ses­ta. Sii­tä­kin huo­li­mat­ta siis rakas­tuin sil­mit­tö­mäs­ti vas­ta­näyt­te­li­jä Audrey Tot­te­rin esit­tä­mään Adrien­ne From­set­tiin, vaik­ka­kaan en halua koros­taa pel­käs­tään tek­nii­kan voi­maa nei­ti Tot­te­rin oman vie­hä­tys­voi­man ansiok­kuu­den kus­tan­nuk­sel­la. #

Tämä nimen­omai­nen elo­ku­va ei kes­täi­si kovin­kaan hyvin useam­pia kat­se­lu­ker­to­ja, mut­ta sub­jek­tii­vi­nen kame­ra siis mie­les­tä­ni kes­täi­si ehdot­to­mas­ti. Tosin en tie­ten­kään tie­dä toi­mi­si­ko se elo­ku­va­teat­te­ris­sa yhtä hyvin kuin 19 tuu­man näy­tös­sä. Muu­ta­mis­sa koh­tauk­sis­sa tek­niik­ka oli­si kai­van­nut hio­mis­ta. Jot­kin asiat teh­tiin hie­man lii­an hitaas­ti tai hie­man lii­an epä­us­kot­ta­vas­ti: huo­neis­ton ylä­ker­ran tut­ki­mi­nen veee­nyyyyyiiii, ja Mar­lowe esi­mer­kik­si tol­jot­ti itse­ään pei­lis­tä luonn­ot­to­man pit­kään. #

Toi­saal­ta taas jois­sain koh­tauk­sis­sa, esi­mer­kik­si autoon nouse­mi­ses­sa ja sen jäl­keen aja­mi­ses­sa tek­niik­ka oli yllät­tä­vän­kin hyvää ottaen huo­mioon kuin­ka var­hai­ses­sa vai­hees­sa elo­ku­van his­to­ri­aa Lady in the Lake on teh­ty. Nykyi­sin näky­mä oli­si jo pel­käs­tään tek­ni­sen kehi­tyk­sen ansios­ta huo­mat­ta­vas­ti uskot­ta­vam­paa. Puhu­mat­ta­kaan sii­tä, että voi­sin pääs­tä oleu­tu­maan sota­tan­te­reel­la tais­te­le­van soti­laan tai ulkoa­va­ruu­des­sa ava­ruuso­len­non jah­taa­man mat­kus­ta­jan kau­hu- ja klaustro­fo­bia­ko­ke­muk­siin. #

Ennus­tan­kin, että kun­han sub­jek­tii­vi­sen kame­ran mee­mi herää hor­rok­ses­taan, val­tao­sa val­ta­vir­tae­lo­ku­vis­ta tulee sen jäl­keen ole­maan sitä hyö­dyn­tä­viä, ja koko jouk­ko klas­si­koi­ta tul­laan kuvaa­maan uudes­taan sub­jek­tii­vi­sel­la kame­ral­la. Sen jäl­keen syn­ty­vät suku­pol­vet tule­vat ihmet­te­le­mään mik­si kes­ti näin­kin kau­an, että elo­ku­va löy­si oman todel­li­sen muo­ton­sa, ja pitä­mään enin­tä osaa mei­dän nyt tun­te­mis­tam­me elo­ku­vis­ta kuva­kul­mal­li­ses­sa van­hah­ta­vuu­des­saan ihan has­sui­na. #