Ajatustensiirtoa ajan halki
#15132. Torstai, 23. syyskuuta 2010 klo 12.15.57, kirjoittanut Jani. 2
Menneisyydelle, taikka tulevaisuudelle. Aikakaudelle, jolloin ajatus on vapaa. Big Brotherin aikakaudelta, Ajatuspoliisin aikakaudelta, kuolleelta mieheltä… tervehdys. #
Tässä omassa ajassani olen silloin tällöin miettinyt, mitä ihmiset vaikkapa viisikymmentä vuotta sitten mahtoivat ajatella omasta ajastaan ja sen suhteesta menneisiin ja tuleviin aikoihin. Entä sata vuotta sitten? Kaksisataa? Ajattelivatko ihmiset tuolloin, niin kuin minä nyt noista ajoista ajattelen: että ne olivat vielä varsin alkukantaisia aikoja? Eivät enää muinaishistoriaa, mutta kehityksessään kuitenkin vasta lapsenkengissään. #
Käsittääkseni esimerkiksi 1900-luvun alku oli vahvan optimismin ja ihmisen saavutusten häikäisevyyden ihmettelyn aikaa. Ajattelivatko ihmiset tuolloin jo, että nyt eletään tulevaisuutta? Jos niin, minkälaisia muutoksia oman aikansa varsinaiselta tulevaisuudelta odottivat ihan tavalliset ihmiset? Olisivatko he osanneet edes kuvitella, tai kerrottaessa kyenneet uskomaan, millaisia keksintöjä tulevat vuosikymmenet tuovat tullessaan? #
En kuitenkaan tarttunut näppäimistöön tarkoituksenani pohtia noita aikoja tältä kannalta, vaan tarjotakseni tätä nimenomaista näkökulmaa toisten aikakausien ihmisille omasta ajastani. Minullahan nimittäin on etuoikeus elää juuri tätä aikaa, jota vasta vuosikymmenien päästä syntyvät eivät koskaan tule kokemaan. Mitä siis minä ajattelen omasta ajastani ja sen suhteesta menneeseen ja tulevaan? #
Jonkin verran olen jo aiemmin tästä kirjoittanut. Zeitgeist 1970-2010 kertoo näkemykseni tuosta aikavälistä ja koskettelee hieman tulevaisuuttakin. Mahdollisilla tulevaisuuksilla puolestaan olen spekuloinut ohimennen tuon tuostakin. #
Mutta miltä tämä tuntuu, olla tässä ajassa, meidän ajassamme? Tuntuuko tämä minusta vaivalloiselta, alkeelliselta? Sellaiseksi minä nimittäin oletan ajat ainakin vielä sata vuotta sitten. Oletan, että silloin tavalliset ihmiset miettivät ainakin silloin tällöin käytännön elämässään, että “tämäkin voisi olla niin paljon helpompaa, jos” ja sitten jokin tekniikan kehitykseen liittyvä premissi, josta ympärillä jo tapahtuneet muutokset olivat antaneet viitteitä, mutta johon ei yleensä vielä ollut useimmilla varaa. #
No, omassa ajassani minun vastaukseni on kyllä ja ei. Huomaan kyllä melko usein miettiväni käytännön asioiden parissa, että tämä on ongelma, johon on ilmeinen tekninen ratkaisu, mutta jolle sellaisen kehittäminen ei joko ole ollut (teknisten ongelmien kaupalliseen ratkaisuun erikoistuneille) kannattavaa tai jollaiseen minulla ei ole varaa. Jälkimmäinen tarkoittaa käytännössä sitä, että joutuisin käyttämään helpotukseen enemmän rahaa kuin minkä arvoiseksi tuon helpotuksen näin ennakoiden arvioin. Kyse ei siis yksittäisten asioiden osalta ole absoluuttisesti yli varojeni menevistä investoinneista, vaan olen asettanut mieleeni tietyn kipurajan, jonka verran epämukavuutta ympäristössäni kestän, koska jos haluaisin voittaa sen, uudella tasolla investointien määrä yhteensä ylittäisi sen, mihin rahkeeni riittävät. #
Siinä suhteessa en usko tilanteen nyt poikkeavan siitä mitä se oli sata vuotta sitten. Sanotaan vaikka, että sen aikainen talonpoika olisi voinut hankkia jonkin yksittäisen työtään helpottavan välineen. Se olisi kuitenkin nostanut hänet sellaisen henkisen rajan yli, joka olisi edellyttänyt muita samanlaisia helpotuksia. Tähän kokonaisinvestointiin hän ei taas olisi joko kyennyt kerta kaikkiaan, tai sitten hän oikeutti entisellään pysymisen sillä, ettei etukäteen arvioiden pitänyt saavutettavaa helpotusta investoinnin arvoisena. #
Esimerkkejä pienistä käytännön epämukavuuksista, jotka tässä ajassa minä ja useimmat muut siedämme, ovat vaikkapa haisevat roskapussit ja pöydille vähitellen kertyvät leivänmuruset. Keräämme jätteitä pieniin pusseihin, jotka täytyttyään kiikutetaan yleensä jalan pihan poikki roskakatokseen. Leipää leikatessamme leivästä irtoaa murusia pöydälle, ja pöytä täytyy pyyhkiä, mikä yleensä tehdään kostutetulla liinalla. Voin suhteellisen helposti kuvitella tulevaisuuden, jossa jätteet voidaan hävittää jälkiä ja hajuja jättämättä sitä mukaa kun niitä syntyy, ja jossa leipä tai sitä vastaava elintarvike ei tuota pöydälle kertyviä murusia tai jossa muruset katoavat (tai hävitetään automaattisesti) sitä mukaa kun niitä syntyy. #
Kääntöpuolena tunnen silloin tällöin myös jo olemassa olevien ratkaisujen helpottavuuden. Tämä tapahtuu yleensä menneisyyteen, ja yleensä suhteellisen läheiseen menneisyyteen (30-60 vuotta) vertaamisen kautta: huomaan, että tämä-ja-tämä ei olisikaan vielä niin-ja-niin monta vuosikymmentä sitten käynyt näin helposti. Jos veisin nykyisen matkapuhelimeni 1980-luvulle, Noksun toimintoja epäiltäisiin siellä noituudeksi. Toiset tällaiset oivalluksen hetket taas liittyvät tietämykseen vaikkapa ihmisen terveydestä ja sen edistämisestä: voin napata vaivaani pillerin, ja tunnen itseni todella tulevaisuuden ihmiseksi kun vertaan itseäni varhaisten lääkäreiden puoskarikeinojen armoilla olleisiin menneisyyden ihmisiin, jotka kuvittelivat lääkärihoidon saamisen sinänsä olevan sivistystä, vaikka hoito tosiasiassa vain pahensi heidän vaivaansa. #
Entä osaanko kuvitella, mitä tulevaisuus tuo tullessaan? Jos olisin itse nähnyt nykyisen matkapuhelimeni 1980-luvulla (ja jos oletetaan, että olisin ollut aikuinen jo silloin), olisinko pitänyt sitä noituutena, vai olisinko heti kyennyt sijoittamaan sen tulevaisuuden keksinnöille varaamiini, siihen saakka vain hieman hämärän peitossa olleisiin lokeroihin? Pitääkö minun toisin sanoen tulevaisuutta kuvitellessani tarkkuuteen päästäkseni ylittää se, mitä itse pitäisin uskottavana? Tämän arvioiminen on vaikeaa, sillä se riippuu siitä, millaiset uskottavuuden rajat minulla on keskimääräiseen verrattuna. Varovainen oletus olisi, että ne ovat tavanomaiset, ja minun täytyy siis tulevaisuus osuvasti kuvitellakseni ylittää ne. #
Missä sitten on tavanomainen uskottavuuden raja? Luulen, että useimmilla sen määrittelee nykyinen ympäristö. Pystymme kuvittelemaan nykyisessä ympäristössämme olevien keksintöjen johdannaisia, mutta tietyn määrän muutoksia läpikäytyään keksinnöt lakkaavat muistuttamasta juuriaan, ja muuttuvat meille vieraiksi. Esimerkiksi matkapuhelimeni ei juuri missään suhteessa muistuta 1980-luvun lankapuhelimia. Niillä on yksi yhteinen toiminto, mutta valtaosa matkapuhelimeni ominaisuuksista puuttuu vanhasta lankapuhelimesta. En uskokaan, että olisin 1980-luvulla kyennyt mieltämään Noksuani vain hyvin kehittyneeksi lankapuhelimeksi muuten kuin puhelukäytössä. #
Entä miten tämän voisi soveltaa nyky-ympäristöni keksintöihin? Esimerkkiä jatkaakseni, millainen kommunikointivälineen tulisi olla, jotta en enää mieltäisi sitä hyvin kehittyneeksi matkapuhelimeksi? Voin vielä varsin helpostikin kuvitella korvaan, silmään ja sormeen sijoitettavat implantit, jotka toimittavat samaa virkaa kuin matkapuhelimeni nyt. Sellaista keksintöä käyttävä tulevaisuuden vieras tuskin poikkeaisi tarpeeksi Bluetooth-korvanapin käyttäjistä vaikuttaakseen noidalta. #
Miten olisi suora ajatustensiirto? Se menisi jo yli uskottavuuden rajani. Ihmiset olisivat kaikkialla välittömässä ja päällepäin näkymättömässä yhteydessä globaaliin tietoverkkoon ja siis myös toisiinsa. Fyysisessä läsnäolossa kanssani he vaikuttaisivat minusta siltä kuin kanavoisivat jumalan tai toistensa sanoja. Kyse olisi vain kommunikoinnista ihan kuten lankapuhelimenkin tapauksessa, mutten kykenisi sijoittamaan sitä mielessäni olevaan “matkapuhelin”-lokeroon. Huomattavaa tässä on se, että kun puhun uskottavuudesta, kyse on siis tosiaan vain lokeroinnin ongelmasta: pystyn kyllä uskomaan tulevaisuuteen, jossa kuvaamani teknologia on olemassa. En vain pysty johtamaan sitä nyky-ympäristöstäni. #