Melancholia
#24236. Keskiviikko, 12. lokakuuta 2011 klo 13.05.59, kirjoittanut Jani. 10
Kävin eilen, Finnkinon superpäivänä (liput puoleen hintaan), katsomassa Lars von Trierin Melancholian. Kannatti, etenkin siihen hintaan (6 euroa), ja olisipa kannattanut täydelläkin. #
(Tästä eteenpäin mietoja spoilauksia.) #
Kirsten Dunst oli aika hyvä, parempi kuin Hollywood-roskassa (joka ei tämän elokuvan tasoista suoritusta näyttelijöiltään tietysti edellytäkään). Charlotte Gainsbourg ei ollut ihan niin hyvä kuin Antichristissa, ja hänen nieleskelyäänensä koetteli elokuvan loppupuolella hermojani, vaikka se on tietysti äänituottajan (ja ohjaajan) vika eikä näyttelijän. Kiefer Sutherlandia oli vaikea olla mieltämättä Jack Baueriksi. Bauer on kuitenkin sen verran ikoninen hahmo, ettei tätäkään voi hyvällä tahdolla laskea Sutherlandin viaksi; miehen irtautumisyritys oli kyllä varsin hyvä. #
Kaiken kaikkiaan roolitukset olivat mainioita, niin kuin von Trierillä tuntuu olevan tapana. Melancholian kastin nimekkyys (Dunstin ja Sutherlandin lisäksi John Hurt) vain nostaa saavutuksen arvoa. Toisaalta voisi myös varmaan yhtä hyvin sanoa, että von Trierillä on taito saada näyttelijästä kuin näyttelijästä irti enemmän kuin keskiverto-ohjaajalla. #
Melancholia on sikäli poikkeuksellinen von Trierin elokuvaksi, että suosittelisin sen katsomista elokuvateatterissa. Kyse on scifi- ja katastrofimausteisesta elokuvasta, jossa erikoistehosteilla on paikkansa, ja nämä tehosteet ja siten siis niiden kautta elokuvan kokonaisvaikutelma on paljon tehokkaampi elokuvateatterin välineistön kuin kotiteatterin välityksellä. #
Katastrofimausteista puheen ollen, Melancholiassa von Trier antaa makua siitä, mitä minä katastrofielokuvilta, ja oikeastaan monilta muiltakin elokuvilta kovasti paljon nykyistä enemmän toivoisin: ihmisten realistisia pelkoreaktioita. Todellinen uhkaavan tuhon pelko on jotain aivan muuta kuin jatkuvaa kirkumista, josta toivutaan samalla hetkellä kun uhka väistyy. Gainsbourgin esittämä Claire edustaa realistisinta tähän mennessä näkemääni pelonkuvausta. #
Elokuvan aihe yhdistää minut tietysti von Trieriin, ja koin siksi äärimmäisen tyydyttäviä “juuri näin se on, ohjaaja tietää mistä puhuu” -hetkiä. Esimerkiksi Melancholian valossa paistatteleva Justine olisi voinut olla suoraan minun siveltimestäni, mikäli osaisin ilmaista itseäni maalaten. Olisi mielenkiintoista tietää, onnistuuko von Trier Melancholialla välittämään masennuksen kokemuksellisesta puolesta jotain niille, joilla sitä ei omasta takaa ole. #