Melancholia
#24236. Keskiviikko, 12. lokakuuta 2011 klo 13.05.59, kirjoittanut Jani. 10
Kävin eilen, Finnkinon superpäivänä (liput puoleen hintaan), katsomassa Lars von Trierin Melancholian. Kannatti, etenkin siihen hintaan (6 euroa), ja olisipa kannattanut täydelläkin. #
(Tästä eteenpäin mietoja spoilauksia.) #
Kirsten Dunst oli aika hyvä, parempi kuin Hollywood-roskassa (joka ei tämän elokuvan tasoista suoritusta näyttelijöiltään tietysti edellytäkään). Charlotte Gainsbourg ei ollut ihan niin hyvä kuin Antichristissa, ja hänen nieleskelyäänensä koetteli elokuvan loppupuolella hermojani, vaikka se on tietysti äänituottajan (ja ohjaajan) vika eikä näyttelijän. Kiefer Sutherlandia oli vaikea olla mieltämättä Jack Baueriksi. Bauer on kuitenkin sen verran ikoninen hahmo, ettei tätäkään voi hyvällä tahdolla laskea Sutherlandin viaksi; miehen irtautumisyritys oli kyllä varsin hyvä. #
Kaiken kaikkiaan roolitukset olivat mainioita, niin kuin von Trierillä tuntuu olevan tapana. Melancholian kastin nimekkyys (Dunstin ja Sutherlandin lisäksi John Hurt) vain nostaa saavutuksen arvoa. Toisaalta voisi myös varmaan yhtä hyvin sanoa, että von Trierillä on taito saada näyttelijästä kuin näyttelijästä irti enemmän kuin keskiverto-ohjaajalla. #
Melancholia on sikäli poikkeuksellinen von Trierin elokuvaksi, että suosittelisin sen katsomista elokuvateatterissa. Kyse on scifi- ja katastrofimausteisesta elokuvasta, jossa erikoistehosteilla on paikkansa, ja nämä tehosteet ja siten siis niiden kautta elokuvan kokonaisvaikutelma on paljon tehokkaampi elokuvateatterin välineistön kuin kotiteatterin välityksellä. #
Katastrofimausteista puheen ollen, Melancholiassa von Trier antaa makua siitä, mitä minä katastrofielokuvilta, ja oikeastaan monilta muiltakin elokuvilta kovasti paljon nykyistä enemmän toivoisin: ihmisten realistisia pelkoreaktioita. Todellinen uhkaavan tuhon pelko on jotain aivan muuta kuin jatkuvaa kirkumista, josta toivutaan samalla hetkellä kun uhka väistyy. Gainsbourgin esittämä Claire edustaa realistisinta tähän mennessä näkemääni pelonkuvausta. #
Elokuvan aihe yhdistää minut tietysti von Trieriin, ja koin siksi äärimmäisen tyydyttäviä “juuri näin se on, ohjaaja tietää mistä puhuu” -hetkiä. Esimerkiksi Melancholian valossa paistatteleva Justine olisi voinut olla suoraan minun siveltimestäni, mikäli osaisin ilmaista itseäni maalaten. Olisi mielenkiintoista tietää, onnistuuko von Trier Melancholialla välittämään masennuksen kokemuksellisesta puolesta jotain niille, joilla sitä ei omasta takaa ole. #
Olen samaa mieltä kanssasi. Elokuva pitää katsoa elokuvateatterissa ja Justine oli niin aidon masentunut, että se oli hyytävää. Ja realistista, että juuri hän alkaa toimia, kun pelko romahduttaa muut.
Mutten tiedä, mitä sanoa tuohon “onnistuuko von Trier Melancholialla välittämään masennuksen kokemuksellisesta puolesta jotain niille, joilla sitä ei omasta takaa ole”, koska en tiedä onko minulla kokemusta masennuksesta. Oletan, että ei ole, joten onnistuu. Tosin, vaikken olisi masentunut, vuosia mielessäni jäytänyt tieto siitä, ettei millään ole merkitystä, saattaa jo antaa kokemuksen siitä, miltä masentuneista ihmisistä tuntuu, joten en voi sanoa, mitä elokuvasta saa sellainen ihminen, jonka aivojen välittäjäainetasapaino on optimistisemmalla puolella.
Äh, analysointia.
Mielenkiintoista, tuo että ilmeisesti olet nihilisti siinä missä minäkin, muttet silti masentunut. Et siis koe tietoisuutta siitä, ettei millään ole mitään merkitystä, kipeänä?
Ei kun hetkonen, onko sittenkin kyse siitä merkityksettömyystietoisuudesta, joka kattaa suuret linjat, muttei omaa arkista elämää ajavia voimia? Jos on, niin tiedän kokemuksesta, että sellainenhan voi olla päinvastoin voimaannuttava ajatusmalli. Eli kun tietää, ettei omilla epäonnistumisillakaan ole merkitystä, eikä tarvitse saavuttaa mitään koska sillä ei loppujen lopuksi ole merkitystä, tuntee olevansa vapaa tekemään mitä tahansa.
kuulostaa mielenkiintoiselta katsottavalta - menee listalle. :)
p.s. äiti sanoisi ettei millään ole merkitystä paitsi puutarhanhoidolla, eikä sekään ole niin tärkeää. mie sanon että kaikki on tyhjää ja merkityksetöntä, paitsi ne asiat mitkä saa tärkeiden listalla vähintään 8 pistettä. ja kun ajattelee että jokaisella niistä on kytköksiä niin moneen muuhun alakategoriaan niin niitähän alkaakin yhtäkkiä kertyä, syitä elää. mun psykologi on ihan kannustava, mut se puhuu liikaa. :P
Sinulla kytkökset toimivat siis rakentavasti. Minulla aina käy niin, että kun luulen keksineeni jotain jolla on merkitystä, löydänkin siitä heti kohta kytköksen johonkin millä ei ole, ja tämä kytkös tekee merkitykselliseksi luulemastanikin merkityksetöntä. Eli merkityksettömyys on minulle ikään kuin nolla- tai maajohdin, johon kytkettynä minkä tahansa merkityspotentiaali nollautuu. Tähän merkityksettömyyden (tunnepohjaiseen) mahtiin perustuu sen viehätysvoima minulle: mikä tahansa on kytkettävissä nollaan, ja siten kaikki on yhtä ja samaa, kaikki on yhtä.
kuulostaa ihanan buddhistiselta, tyhjyyden aikaansaamalta mielenrauhalta jossa voi meditoida ja vaikka levitoidakin :D
Siinä on kyllä syvä tietoisuus siitä, että mitään tämän tuolla puolen ei ole, mutta mielenrauhan sijasta se tuottaa tuskaa.
tiedän että miesten kivunsietokyky on aika huono, mutta jos siihen keskittyy huomaa että pohjimmiltaan kaikenlainen tuska ei ole muuta kuin tyhjyyttä. jos fyysisen tunteen sulkee pois. henkisen kivun laita on aivan samoin mutta on vaikea oppia sulkemaan se pois samalla tavalla.
tämä on olevinaan jonkinlainen lohduttava neuvo, en itsekään osaa keskittyä tyhjään vaan annan tunteiden viedä - paitsi olen opetellut sulkemaan fyysisen kivun melko hyvin pois. tottakai minä sen tunnen, mutta en reagoi siihen mitenkään enkä varsinkaan anna sen näkyä. sama pätee epämiellyttäviin tuntemuksiin (jäinen tuuli puhaltaa korvaan, lapset kiljuu uimahallissa, liian kylmä, liian kuuma…). vasta kun kipu tekee toimintakyvyttömäksi se vasta näkyy.
Minä puolestani yritän opetella pois siitä, että aina automaattisesti yritän peittää sen mitä tunnen. Sitä tehdään muiden ihmisten takia ja sen takia olen niiden armoilla kun joudun peittelemään tuntemaani. Sen sijaan haluaisin olla aidosti peloton eli sellainen, joka kykenee näyttämään tuntemansa ja kestämään muiden reaktiot siihen.
En oikein tiedä, onko tieto kaiken merkityksettömyydestä voimauttanut minua koskaan. Lähinnä se johtaa siihen, etten aloita mitään, koska miksi aloittaisin? Olen kuitenkin yrittänyt tietoisesti ja kovalla työllä päästä eroon siitä, että katson kaikkea lopun näkökulmasta. Sen sijaan, että automaattisesti ajattelen kaiken olevan turhaa, koska me kaikki kuolemme ja maapallo tuhoutuu, yritän ajatella, että on vain nyt-hetki, ja jos se on jollain tavalla merkityksellinen, se riittää.
[…] Melancholia. […]