Kos­ka psy­ko­te­ra­pi­aa ja var­sin­kin ryh­mä­te­ra­pi­aaRyh­mä­te­ra­pias­ta ei vie­lä tämän kir­joi­tus­het­kel­lä­kään ole esi­mer­kik­si suo­men­kie­lis­tä Wiki­pe­dia-artik­ke­lia lain­kaan. tun­tui sitä aloi­tel­les­sa­ni ympä­röi­vän sala­pe­räi­syy­den ver­ho, ajat­te­lin käyt­tää saa­maa­ni tilai­suut­ta hyväk­se­ni ja kir­ja­ta tera­pias­ta ylös sel­lai­sia ver­tais­ko­ke­muk­sia, joi­ta oli­sin kovas­ti halun­nut itse­kin lukea ennen sen alka­mis­ta. Sala­pe­räi­syys herät­tää aina­kin minus­sa yleen­sä aina epäi­lyk­siä myös hämä­rä­pe­räi­syy­des­tä, vaik­ka psy­ko­te­ra­pian koh­dal­la ver­tais­ko­ke­muk­sien vähäi­nen tar­jon­ta joh­tuu­kin var­mas­ti tosia­sias­sa pikem­min­kin sii­nä käsi­tel­ty­jen asioi­den arka­luon­toi­suu­des­ta kuin taus­tal­la vai­kut­ta­vas­ta, mani­pu­loi­vas­ta kul­tis­ta, joka pyr­kii visus­ti var­je­le­maan salais­ta psy­ko­te­ra­piak­si nimi­tet­tyä oppi­aan. #

Mikä­li edel­li­nen kuu­los­ti koo­mi­sel­ta lii­oit­te­lul­ta, niin seu­raa­va kat­kel­ma voi osoit­taa, että aina­kin minul­le tämä psy­ko­te­ra­pian epäi­lyt­tä­vyys oli tuol­loin var­sin todel­li­sen tun­tui­nen huo­le­nai­he. #

Eilen oli puhet­ta uskon­nois­ta ja sii­nä yhtey­des­sä tera­peut­ti yrit­ti tapan­sa mukaan kään­tää kes­kus­te­lun ylei­sel­tä tasol­ta kos­ke­maan ryh­mää ja aiheen hei­jas­tu­mis­ta sii­hen; pal­jas­tin oman ennak­ko­luu­lo­ni ole­van mel­kein­pä juu­ri täs­mäl­leen sen mitä tera­peut­ti ehdot­ti eli että tera­pian tar­koi­tus on yrit­tää jol­la­kin tapaa saa­da mei­dät “kään­ny­tet­tyä” pois keret­ti­läi­ses­tä pahoin­voin­nis­tam­me. #

31. maa­lis­kuu­ta 2004: “Uskon päi­vän ilta­seu­rat” #

Huo­mat­ta­vaa­han tuos­sa on se, että tera­peut­ti tosi­aan­kin sanal­lis­ti aja­tuk­se­ni puo­les­ta­ni. En näin ollen var­maan­kaan ollut ensim­mäi­nen hänen tera­pias­saan käy­nyt, jon­ka pääs­sä tuon­kal­tai­sia aja­tuk­sia liik­kui. Luu­len, että edel­lä kuvas­tu­va ajat­te­lu­ni on sitä, mis­tä alan ammat­ti­lai­set käyt­täi­si­vät las­tenp­sy­ko­lo­gian pio­nee­rin, Mela­nie Kleinin kehit­tä­mää käsi­tet­tä vai­noah­dis­tus. Jos­tain syys­tä ryh­mäp­sy­ko­te­ra­pias­sa läh­de­tään ole­tuk­ses­ta, että Kleinin alku­jaan var­hais­lap­suu­den psyyk­kis­tä kehi­tys­tä kuvaa­maan tar­koit­ta­ma mal­li on sovel­let­ta­vis­sa ryh­mään, jota pide­tään vuo­roin vau­va­na, vuo­roin äiti­nä tera­peu­tin näy­tel­les­sä isää. #

Vai­noah­dis­tus on kes­kim­mäi­nen osa Kleinin var­si­nais­ta psy­ko­jar­go­nin kruu­nun­ja­lo­ki­veä, skit­so­pa­ra­noi­dis­ta posi­tio­ta (para­noid-schizoid posi­tion). Alun skit­so viit­taa vau­van suh­tees­saan äitiin käyt­tä­mään loh­ko­mi­seen: äidin hel­li­vän rin­nan lisäk­si vau­val­le on ole­mas­sa paha ja vai­noa­va rin­ta, vaik­ka todel­li­suu­des­sa on kyse yhdes­tä ja samas­ta objek­tis­ta. Voin sanoa ihan suo­raan, ettei tämä Kleinin teo­ria eikä var­sin­kaan sen sovel­ta­mi­nen ryh­mään ollut omi­aan häl­ven­tä­mään psy­ko­te­ra­pi­aa koh­taan tun­te­maa­ni hämä­rä­pe­räi­syy­se­päi­lyä. Tosin, mikä­li se oli kuin oli­kin vai­noah­dis­tuk­sen ilmen­ty­mää, niin se ahdis­tus-osa sii­tä alkoi kyl­lä sit­tem­min vähi­tel­len häl­ve­tä ja kor­vau­tua kiusaan­tu­nei­suu­del­la, kun koin minua vai­non­nen rin­nan aseis­tau­tu­neen kovin epä­us­kot­ta­val­ta tun­tu­val­la psy­ko­hömp­pä­teo­rial­la. #

Vau­van loh­kai­se­mis­ta äidin­puo­lis­kois­ta toi­sel­le, eli aja­tuk­sel­le hyväs­tä ja hel­li­väs­tä rin­nas­ta, on kui­ten­kin sil­le­kin halut­taes­sa help­po löy­tää ilmen­ty­mä saman istun­to­ker­ran muis­tiin­pa­nois­ta­ni. Aina­kin jos vähän siris­tää sil­miä. #

Toi­nen mie­len­kiin­toi­nen asia mikä eilen sel­vi­si, on asia, joka minua on kiin­nos­ta­nut jo kau­an ennen kuin oma tera­pia tuli ajan­koh­tai­sek­si: mitä tapah­tuu poti­lail­le, kun tera­peu­til­le sat­tuu jota­kin, joka estää tera­pian jat­ku­mi­sen. Kuu­lem­ma näi­tä tapauk­sia var­ten pitää/pitäisi olla jär­jes­te­lyt ole­mas­sa, ja aina­kin mei­dän ryh­män osal­ta sel­lai­nen on ole­mas­sa. Vaik­ka en aktii­vi­ses­ti tätä asi­aa mie­ti­kään enkä sitä kos­kaan ole mureh­ti­nut (se vain on sil­loin täl­löin käy­nyt mie­les­sä kos­ka kysy­mys on mie­len­kiin­toi­nen), niin tuon kuu­le­mi­nen tun­tui suun­nat­to­man hyväl­tä - sitä tun­si itsen­sä kovin tär­keäk­si; “meis­tä väli­te­tään”. #

ed. #