Olen saa­nut tähän men­nes­sä kerä­tyk­si kak­si tapaus­ta psy­ko­lo­gin anta­maan teh­tä­vään. Teh­tä­vä­nä­ni oli siis tark­kail­la nii­tä tilan­tei­ta, jois­sa tur­huu­den tajua­mi­nen on läs­nä. #

Ensim­mäi­ses­sä mie­tin sitä, kuin­ka minun pitäi­si joten­kin onnis­tua vies­tit­tä­mään hänel­le se, että kuten aina, tun­nen siel­lä­kin puhues­sa­ni puhu­va­ni ihan vää­ris­tä asiois­ta ja esit­tä­vä­ni oikeat­kin asiat aivan vää­rin pai­no­tuk­sin. Tämä oli siis erään­lai­nen päi­vä­uni, jos­sa onnis­tuin selit­tä­mään tuon tun­te­muk­se­ni, ja jos­sa se ymmär­re­tään, min­kä jäl­keen sii­hen pääs­tään käsik­si ja sitä kaut­ta pääs­tään ikään kuin uudel­le tasol­le yhtei­sym­mär­ryk­ses­sä. #

Sii­nä vai­hees­sa, kun haa­vei­lu­ni ete­nee tuo­hon pis­tee­seen, jos­sa yhtei­sym­mär­ryk­sen syn­ty­mi­ses­tä on koi­tu­mas­sa mie­li­hy­vää, tajuan, tai pikem­min muis­tan, että todel­li­suus on toi­sen­lai­nen. Ensin­nä­kään juu­ri sik­si, että ilmai­su­ni on niin heik­koa, en pys­ty ymmär­ret­tä­väs­ti ilmai­se­maan edes sitä, että ilmai­su­ni on niin heik­koa. En pys­ty saa­maan tois­ta tun­te­maan täs­mäl­leen sitä mitä minä tun­nen, vaan jään tun­tee­ni kans­sa yksin. #

Toi­sek­seen, vaik­ka onnis­tui­sin­kin täs­sä koh­taa ylit­tä­mään itse­ni, tai jos toi­sen ymmär­rys­ky­ky pys­tyy kom­pen­soi­maan ilmai­su­ni heik­kout­ta riit­tä­väs­ti niin, että pys­tyn välit­tä­mään tun­tee­ni, sen välit­ty­mi­nen on vain het­kel­lis­tä. Toi­nen kyke­nee palaut­ta­maan itsen­sä takai­sin tun­ne­ti­laan, joka vas­taa hänen ilmai­su­ky­ky­ään, ja minä jään taas omaan tun­ne­ti­laa­ni yksin. Het­kel­li­nen yhtei­sym­mär­rys voi­daan siis saa­vut­taa, mut­ta sil­lä ei ole mitään vai­ku­tus­ta minuun, sii­tä ei ole mitään hyö­tyä kun taas olen yksin. #

Tämän seu­rauk­se­na en pys­ty moti­voi­tu­maan tun­teis­ta­ni yllä kuva­tul­la taval­la ker­to­mi­seen. Voin moti­voi­tua vain siten, että upo­tan sen osak­si täl­lais­ta meta­ker­to­mus­ta, jon­ka tur­huut­ta yri­tän olla ajat­te­le­mat­ta. Jos en yri­tä, aja­tuk­se­ni kul­kee samaa rataa kuin sisen­ne­tys­sä ker­to­muk­ses­sa, ja mene­tän moti­vaa­tion myös meta­ker­to­muk­sen esil­le tuo­mi­seen. #

Toi­nen tapaus oli sekin pikai­nen päi­vä­uni. Häm­mäs­te­len usein japa­ni­lais­ten moti­vaa­tio­ta, sil­lä se muis­tut­taa sitä nyt naii­vi­na pitä­mää­ni moti­vaa­tio­ta, jota minul­la itsel­lä­ni­kin oli kou­lui­käi­se­nä, mut­ta joka toi­sel­la puo­lel­la maa­pal­loa vai­kut­taa kes­tä­vän aikui­siäl­le. Se perus­tuu maa­gi­seen uskoon sii­tä, että kun teen asiat mah­dol­li­sim­man huo­lel­li­ses­ti ja hyvin, sii­tä koi­tuu minul­le hyvää. Saan itse­ni sil­loin täl­löin vie­lä­kin kiin­ni täs­tä ajat­te­lus­ta, ja sii­tä täs­sä tapauk­ses­sa oli kyse: mie­tin, että jos opis­ke­li­sin jotain, ja teki­sin sen mah­dol­li­sim­man hyvin, sii­tä seu­rai­si ehkä jotain hyvää. #

Tämä on se pis­te jota nuo­rem­pa­na en osan­nut ylit­tää, ja jon­ka seu­raus­ta kaik­ki saa­vu­tuk­se­ni oli­vat. Opis­ke­lus­sa on lop­pu­jen lopuk­si var­sin help­po lois­taa, jos antaa kaik­ken­sa ja uskoo kaik­ken­sa anta­mi­sen ole­van paras­ta mitä voi teh­dä, eli on sata­pro­sent­ti­sen moti­voi­tu­nut. Mut­ta kyse on siis vain hyvin sup­peal­la alu­eel­la päte­väs­tä sään­nös­tä, joka elä­män laa­jem­man kir­jon käy­tän­töön sovel­let­tu­na on silk­kaa magi­aa. Hyvin teke­mis­tä voi kaa­taa elä­mään loput­to­mas­ti, eikä sil­lä ole mitään vai­ku­tus­ta itsel­le koi­tu­van hyvän mää­rään. #

Tajusin siis opis­ke­lu­haa­vei­ta taas het­ken elä­tel­tyä­ni, etten sil­lä saa­vut­tai­si kui­ten­kaan sitä hyvää, mitä elä­mäl­tä haluan. Vaik­ka ole­te­taan, että kyke­ni­sin­kin opis­ke­luun, ja että kyke­ni­sin jopa moti­voi­tu­maan sii­hen tuol­la edel­lä kuvaa­mal­la­ni taval­la, mah­dol­li­set saa­vu­tuk­se­ni sijoit­tui­si­vat kui­ten­kin vain täl­le sup­peal­le vyö­hyk­keel­le, jon­ka mer­ki­tys on minul­le lop­pu­jen lopuk­si rehel­li­nen ollak­se­ni aivan mitä­tön. Mitään kun­nian­hi­moa minul­la ei ole kos­kaan ollut. Saa­vu­tuk­se­ni ovat aina perus­tu­neet tuo­hon lap­se­nus­koon, että hyvin teke­mi­ses­tä seu­raa minul­le ylei­ses­ti jotain hyvää, että se tekee elä­mäs­tä­ni hyvää. Se hyvä, mitä opis­ke­lus­ta koi­tuu, ei kui­ten­kaan todel­li­suu­des­sa ole minul­le mer­ki­tyk­sel­lis­tä hyvää. #

Tämän oival­luk­sen myö­tä moti­vaa­tio haih­tuu täy­sin, ja jäl­jel­le jää vain tym­pey­den tun­ne, jon­ka päi­vä­unis­ta maan pin­nal­le paluu aiheut­taa. #