Keskiviikkona alkoi se käyttäytymisekologian kurssi. Porukkaa oli aika vähän, kymmenisen ihmistä. Ilmoittautuneita oli kuulemma kaksi kertaa sen verran. Muut vaikuttivat enimmäkseen biologiaa muutenkin yliopistossa opiskelleilta. Joukossa oli ehkä pari sellaista, joille tämä oli enemmänkin syrjähyppy muista aineista. Minunlaisiani harrastelijoita ei tainnut olla muita. Luentosali oli vain pieni luokkahuone, jossa tilaa oli silti reippaasti. Opettajana on kääpiöhammaskarpeista väitellyt Outi Ala-Honkola. #
Tentin ohella kurssin suorittaminen edellyttää ryhmätyön tekemistä. Porukan vähyyden takia ryhmät kutistuivat kaksihenkisiksi. Oppitunnitkaan eivät ole pelkästään luentojen kuuntelemista, vaan välillä keräännytään ryhmiin miettimään joitain annettuja kysymyksiä, kuten jonkin käyttäytymisekologisen kokeen järjestämistä. #
Kalvosulkeiset ovat puuduttavia, mutta itse aihe on kyllä pirun mielenkiintoinen. Siellä mietitään esimerkiksi, että miten ja millainen valintapaine vaikuttaa eläimen johonkin tiettyyn käyttäytymiseen, niin kuin vaikkapa lisääntymiskäyttäytymiseen. #
Olen unista päätellen retardoitunut. Aikoinaan näin unia armeijasta, sitten lukiosta ja yläasteesta, ja nyt ala-asteajoista. (Oikeasti se ei tietenkään mennyt noin, mutta tuo on paljon nasevampi tarina kuin rosoinen todellisuus, jossa näen näitä kaikkia sekaisin. Typistin vain niiden keskinäiset painotukset edellä kirjoittamaani yksinkertaistukseen.) #
Puitteista riippumatta unien teema on aina sama. Koulussa on keskipäivä (vaikka ulkona on aina pilkkopimeää), ja jäljellä on siis vielä 2-4 oppituntia. Se tuntuu minusta niin musertavan pitkältä ajalta, että tajuan, etten mitenkään voi selviytyä siitä. Päätän lähteä kotiin. Vaikka tiedän, etten pysty jäämään, yleensä pelkään tulossa olevaa opettajaa (/kapiaista) ja sitä, että lähtöäni pidetään rangaistavana lintsaamisena. Unissa, joissa opettaja on paikalla, hän yleensä kuitenkin ymmärtää sairauteni ja pitää itsestään selvänä, että olen täysin kyvytön mihinkään. #
Näihin ala-asteajan uniin liittyy lisäksi surumielisyyttä siitä mitä meistä on tullut. Minusta ihminen ei aikuistuessaan suinkaan aktualisoi lapsuutensa potentiaalia eli ikään kuin valmistu lopulliseksi itsekseen, niin kuin tapahtuma ehkä puhtaasti biologisessa mielessä tulisi tulkita. Sen sijaan hän vain vanhenee, enkä sillä siis tarkoita mitään kypsymisen kaltaista positiivista, vaan kaikkea vanhenemiseen liittyvää huononemista. Alkaen jo ulkoisesta olemuksesta, helvetti: aikuistuminen tarkoittaa sitä, että sileä, kaunis ja hajuton lapsi-ihminen rupsahtaa läskiseksi, karvaiseksi ja haisevaksi irtonahkasäkiksi. Enkeli muuttuu demoniksi, järkyttäväksi irvikuvaksi omasta entisestä itsestään. #
En silti suinkaan haluaisi palata lapsuuteen, sillä niin kuin jo ties kuinka monta kertaa olen kirjoittanut, lapsuus on elämän vittumaisinta aikaa. #
Olen saanut tähän mennessä kerätyksi kaksi tapausta psykologin antamaan tehtävään. Tehtävänäni oli siis tarkkailla niitä tilanteita, joissa turhuuden tajuaminen on läsnä. #
Ensimmäisessä mietin sitä, kuinka minun pitäisi jotenkin onnistua viestittämään hänelle se, että kuten aina, tunnen sielläkin puhuessani puhuvani ihan vääristä asioista ja esittäväni oikeatkin asiat aivan väärin painotuksin. Tämä oli siis eräänlainen päiväuni, jossa onnistuin selittämään tuon tuntemukseni, ja jossa se ymmärretään, minkä jälkeen siihen päästään käsiksi ja sitä kautta päästään ikään kuin uudelle tasolle yhteisymmärryksessä. #
Siinä vaiheessa, kun haaveiluni etenee tuohon pisteeseen, jossa yhteisymmärryksen syntymisestä on koitumassa mielihyvää, tajuan, tai pikemmin muistan, että todellisuus on toisenlainen. Ensinnäkään juuri siksi, että ilmaisuni on niin heikkoa, en pysty ymmärrettävästi ilmaisemaan edes sitä, että ilmaisuni on niin heikkoa. En pysty saamaan toista tuntemaan täsmälleen sitä mitä minä tunnen, vaan jään tunteeni kanssa yksin. #
Toisekseen, vaikka onnistuisinkin tässä kohtaa ylittämään itseni, tai jos toisen ymmärryskyky pystyy kompensoimaan ilmaisuni heikkoutta riittävästi niin, että pystyn välittämään tunteeni, sen välittyminen on vain hetkellistä. Toinen kykenee palauttamaan itsensä takaisin tunnetilaan, joka vastaa hänen ilmaisukykyään, ja minä jään taas omaan tunnetilaani yksin. Hetkellinen yhteisymmärrys voidaan siis saavuttaa, mutta sillä ei ole mitään vaikutusta minuun, siitä ei ole mitään hyötyä kun taas olen yksin. #
Tämän seurauksena en pysty motivoitumaan tunteistani yllä kuvatulla tavalla kertomiseen. Voin motivoitua vain siten, että upotan sen osaksi tällaista metakertomusta, jonka turhuutta yritän olla ajattelematta. Jos en yritä, ajatukseni kulkee samaa rataa kuin sisennetyssä kertomuksessa, ja menetän motivaation myös metakertomuksen esille tuomiseen. #
Toinen tapaus oli sekin pikainen päiväuni. Hämmästelen usein japanilaisten motivaatiota, sillä se muistuttaa sitä nyt naiivina pitämääni motivaatiota, jota minulla itsellänikin oli kouluikäisenä, mutta joka toisella puolella maapalloa vaikuttaa kestävän aikuisiälle. Se perustuu maagiseen uskoon siitä, että kun teen asiat mahdollisimman huolellisesti ja hyvin, siitä koituu minulle hyvää. Saan itseni silloin tällöin vieläkin kiinni tästä ajattelusta, ja siitä tässä tapauksessa oli kyse: mietin, että jos opiskelisin jotain, ja tekisin sen mahdollisimman hyvin, siitä seuraisi ehkä jotain hyvää. #
Tämä on se piste jota nuorempana en osannut ylittää, ja jonka seurausta kaikki saavutukseni olivat. Opiskelussa on loppujen lopuksi varsin helppo loistaa, jos antaa kaikkensa ja uskoo kaikkensa antamisen olevan parasta mitä voi tehdä, eli on sataprosenttisen motivoitunut. Mutta kyse on siis vain hyvin suppealla alueella pätevästä säännöstä, joka elämän laajemman kirjon käytäntöön sovellettuna on silkkaa magiaa. Hyvin tekemistä voi kaataa elämään loputtomasti, eikä sillä ole mitään vaikutusta itselle koituvan hyvän määrään. #
Tajusin siis opiskeluhaaveita taas hetken eläteltyäni, etten sillä saavuttaisi kuitenkaan sitä hyvää, mitä elämältä haluan. Vaikka oletetaan, että kykenisinkin opiskeluun, ja että kykenisin jopa motivoitumaan siihen tuolla edellä kuvaamallani tavalla, mahdolliset saavutukseni sijoittuisivat kuitenkin vain tälle suppealle vyöhykkeelle, jonka merkitys on minulle loppujen lopuksi rehellinen ollakseni aivan mitätön. Mitään kunnianhimoa minulla ei ole koskaan ollut. Saavutukseni ovat aina perustuneet tuohon lapsenuskoon, että hyvin tekemisestä seuraa minulle yleisesti jotain hyvää, että se tekee elämästäni hyvää. Se hyvä, mitä opiskelusta koituu, ei kuitenkaan todellisuudessa ole minulle merkityksellistä hyvää. #
Tämän oivalluksen myötä motivaatio haihtuu täysin, ja jäljelle jää vain tympeyden tunne, jonka päiväunista maan pinnalle paluu aiheuttaa. #
Keskarin mukaan opetusministeri Henna Virkkunen “voisi nostaa opintotukea”. Ministerin palkalla täytyy varmaan kuitenkin varoa takaisinmaksajaksi joutumista. (Tosiasiassa jutussa on kyse opintotukena maksettavan summan kasvattamisesta eikä siitä, että opetusministeri olisi oikeutettu saamaan opintotukea.) #