Luen Sart­ren Inhoa. En ole vie­lä kovin­kaan pit­käl­lä, mut­ta luu­len poi­mi­nee­ni sii­tä jo jotain, mitä en eksis­ten­tia­lis­mis­sa tätä ennen ole näh­nyt. #

Eksis­ten­tia­lis­min läh­tö­koh­ta, ole­mas­sao­lon koros­ta­mi­nen, on minus­ta tun­tu­nut aina joten­kin hämä­räl­tä. Luu­len saa­nee­ni sii­hen nyt hiu­kan valais­tus­ta kap­pa­lees­ta, jos­sa pää­hen­ki­lö koros­taa oman todel­li­sen ole­mas­sao­lon­sa eroa suh­tees­sa ker­to­muk­siin sii­tä. #

“Tapah­tu­mien kul­kua ei koe­ta tapah­tu­mi­se­na sil­loin, kun se ele­tään. Kulis­sit vaih­tu­vat, ihmi­siä tulee ja menee, sii­nä kaik­ki. Mil­lään ei ole alkua. Päi­vät liit­ty­vät toi­siin­sa täy­sin sau­mat­to­mas­ti, ne ovat lopu­ton­ta, mon­o­to­nis­ta yhteen­las­kua. […] Sel­lais­ta elä­mi­nen on. Mut­ta kun elä­mäs­tä ale­taan ker­toa, muut­tuu kaik­ki. Muu­tos­ta ei vain kukaan huo­maa; onhan se mitä ker­ro­taan ker­to­jan mie­les­tä tot­ta. Kun­pa oli­si­kin! Tapah­tu­mil­la on oma mer­ki­tys­si­säl­tön­sä, joka ker­toes­sam­me muut­tuu koko­naan toi­sek­si.” #

Jean-Paul Sart­re: Inho (suom. Juha Man­ner­kor­pi) #

Tämän valos­sa eksis­ten­tia­lis­tis­ta ole­mas­sao­loa voi näh­däk­se­ni hah­mot­taa nime­no­maan sen kaut­ta, mitä se ei ole: se ei ole sel­lai­nen alus­ta lop­puun joh­don­mu­kai­ses­ti ete­ne­vä ker­to­mus tai ker­to­mus­ten sar­ja, jol­lai­se­na se yleen­sä esi­te­tään. Ole­mas­sao­lo — eksis­tens­si — on se likai­nen, muo­do­ton, ras­kas ja ennen kaik­kea jat­ku­va jokin, jon­ka jokai­nen meis­tä oikeas­ti ja välit­tö­mim­min kokee eläes­sään. #

Täy­ty­nee vie­lä alle­vii­va­ta, että kyse ei ole vain tosi­ta­pah­tu­mis­ta ker­to­mi­sen ja kek­sit­ty­jen ker­to­mus­ten väli­ses­tä eros­ta, vaan vie­lä jos­tain tosi­ta­pah­tu­mis­ta­kin ker­to­mi­sen, ker­to­mi­sen sinän­sä tuol­le puo­len ulot­tu­vas­ta. Ero ole­mas­sao­lon koke­muk­sen ja sii­tä kudot­tu­jen ker­to­mus­ten — ken­ties aidos­ti eksis­ten­tia­lis­ti­set ker­to­muk­set pois­lu­kien — välil­lä on vähän kuin ero tosie­lä­män ja tosi-tv:n välil­lä: toi­nen vain uskot­te­lee ole­van­sa tot­ta, toi­nen on sitä aidos­ti. #

En nyt sit­ten tie­dä, että olen­ko käsit­tä­nyt tuo­ta oikein, tai vaik­ka oli­sin­kin, että onko sen mer­ki­tys koko filo­so­fian kan­nal­ta sel­lai­nen kuin min­kä minä sil­le nyt annan. Mut­ta jos se on sitä, niin ihmet­te­len, että mik­sei sitä­kään sano­ta suo­raan sil­loin kun eksis­ten­tia­lis­mis­ta puhu­taan. Aina­kin minul­le ole­mas­sao­lo­ko­ke­muk­sen poik­kea­mi­nen kai­kes­ta sii­tä ker­ro­tus­ta on jo kau­an ollut niin itses­tään­sel­vyys, etten ole toi­saal­ta tie­dos­ta­nut sen mer­ki­tys­tä, enkä toi­saal­ta osan­nut myös­kään aja­tel­la, että joku saat­tai­si kokea (tai pikem­min­kin luul­la koke­van­sa) toi­sin. #

Luu­len myös, että voi olla vaa­ral­li­sen help­poa kuvi­tel­la tuon sub­jek­tii­vi­sen koke­muk­sen likai­nen muo­dot­to­muus pel­käs­tään omal­le koh­dal­le sat­tu­neek­si, ja aja­tel­la sen takia (tai siten), että “minä olen huo­nom­pi kuin muut”. En minä­kään sil­le ereh­dyk­sel­le immuu­ni ole, mut­ta toi­saal­ta luu­len kyl­lä, että on ihmi­siä, jot­ka kär­si­vät sii­tä pal­jon pahem­min kuin minä: että kaik­ki, mitä minun sub­jek­ti­ni kos­ket­taa, muut­tuu samal­la taval­la likai­sek­si vain sik­si, että minun sub­jek­ti­ni kos­ket­taa sitä, vaik­ka tosia­sias­sa kyse onkin juu­ri tuos­ta eksis­ten­tia­lis­ti­ses­ta ole­mas­sao­lon koke­muk­ses­ta, joka on kai­kil­le kaik­kial­la koko ajan yhtei­nen. #

Vai onko? #

Onko ihmi­siä, joi­den koke­mus ole­mas­sao­los­ta ei ole täl­lai­nen? Siis ihmi­siä, jot­ka koke­vat elä­mäs­tään ker­to­mien­sa tari­noi­den kuvaa­van sen sisäl­töä autent­ti­ses­ti? “Eili­saa­mu­na huo­ma­sin, ettei jää­kaa­pis­sa­ni ollut enää mai­toa, joten pää­tin käy­dä kau­pas­sa. Menin kaup­paan ja ostin siel­tä mai­toa. Kass­ajo­nos­sa poi­min mukaa­ni vie­lä ilta­päi­vä­leh­den. Tulin kotiin ja kei­tin kah­vit.” #