Laa­din eilen ensim­mäi­sen bugi­ra­port­ti­ni Ubun­tus­ta Launch­pa­diin. Hyö­dyin sii­tä jo näin pian: en enää pys­ty toi­sin­ta­maan eilen ilmen­nyt­tä ongel­maa edes itse. #

Jos­tain syys­tä tämä ilmiö tun­tuu suo­ras­taan vai­noa­van minua. Aina kun minul­la on joku tek­ni­nen ongel­ma, tai pikem­min­kin aina kun kuvit­te­len, että minul­la on joku tek­ni­nen ongel­ma, sitä jat­kuu tasan niin kau­an kuin mureh­din sitä yksi­nä­ni. Mut­ta anna­pa, kun menen ja mai­nit­sen sii­tä jol­le­kul­le sii­nä toi­vos­sa, että saan ehkä vah­vis­tuk­sen ilmiöl­le ja ken­ties jopa hiu­kan uut­ta näkö­kul­maa ongel­man rat­kai­suun, niin eikös vain heti koko ongel­ma katoa­kin kuin se kuu­lui­sa pie­ru Saha­raan. #

Nämä täl­lai­set ilmiöt ovat tie­tys­ti ennen muu­ta syväs­ti psy­ko­lo­gi­sia — aina­kin minus­ta itses­tä­ni on mel­ko help­poa näh­dä tuo sel­lai­se­na. Voin kuvi­tel­la itse­ni pie­nem­pä­nä jon­kun kovas­ti mur­het­ta tuot­ta­van asian kans­sa, joka ei mil­lään mene pois niin kau­an kuin yri­tän set­viä sitä yksin omas­sa pääs­sä­ni. Ja sit­ten kun menen ker­to­maan asias­ta jol­le­kul­le aikui­sel­le, tyy­pil­li­ses­ti äidil­le, niin yhtäk­kiä koko ongel­ma tun­tuu­kin kadon­neen. #

Vaik­ka pääl­le­päin tuo voi­kin ehkä vai­kut­taa mene­vän niin kuin sen pitää, niin ei sii­nä ihan kaik­ki ole koh­dal­laan. Ongel­mien ei pitäi­si tuol­la taval­la hävi­tä, vaan ne täy­tyi­si kye­tä rat­kai­se­maan. Minul­ta tun­tuu itse­näi­nen rat­kai­su­ky­ky mel­kein koko­naan puut­tu­van. Sen tilal­la on tämä pola­ri­soi­tu­nut ilmiö, jos­sa yksi­nä­ni olen ongel­ma­ni kans­sa ihan hukas­sa, ja taas toi­sel­le välit­tä­mi­nen saa ongel­man häviä­mään jäl­jet­tö­miin ilman että sai­sin sii­tä miten­kään kiin­ni. #

Jos täy­tyi­si kek­siä jokin sel­lai­nen suh­tau­tu­mis­ta­pa aikui­sen tahol­ta, joka ede­saut­taa tämän kuvion syn­tyä, mie­lee­ni tulee kak­si vaih­toeh­toa. #

Se voi­si ensin­nä­kin olla lii­an teho­kas ongel­mien rat­kai­se­mi­nen lap­sen puo­les­ta. Jos­sain mää­rin­hän aikui­sen täy­tyy­kin las­ta ongel­mien rat­kai­sus­sa aut­taa, jot­ta tämän omat kyvyt kehit­tyi­si­vät. Jos kui­ten­kin aikui­nen kan­taa lap­sen mur­hees­ta lii­an suur­ta vas­tuu­ta, ja rat­kai­see tämän tul­tua ongel­mi­neen aikui­sen luok­se ne koko­naan hänen puo­les­taan (“Huk­ka­sit kark­ki­ra­ha­si? No eihän se hait­taa, ota täs­tä vähän lisää!”), lap­sen kyvyt eivät kehi­ty, vaan hänen ainoak­si ongel­man­rat­kai­su­ta­vak­seen jää nii­den vie­rit­tä­mi­nen toi­sen har­teil­le. Voi­sin kuvi­tel­la, että täl­lä taval­la “autet­tu” lap­si kas­vaa toi­sis­ta ihmi­sis­tä kovin riip­pu­vai­sek­si aikui­sek­si. #

Toi­nen suh­tau­tu­mis­ta­pa, jon­ka voin kuvi­tel­la ede­saut­ta­van oma­ni kal­tai­sen avut­to­muu­den syn­tyä, on lap­sen ongel­mien tyh­jäk­si­te­ke­mi­nen. Sitä voi olla kah­ta eri lajia: las­ta itse­ään vähek­sy­vää, ja toi­saal­ta vain ongel­mia vähek­sy­vää. #

Itsel­le­ni kaik­kein tutuim­mal­ta kuu­los­taa jäl­kim­mäi­nen vähek­sy­mi­sen laji. Sii­nä aikui­nen ei suo­raan vähek­sy las­ta, vaan yrit­tää vähen­tää tämän mie­li­pa­haa todis­te­le­mal­la, ettei lap­ses­ta niin kovin pahal­ta tun­tu­va ongel­ma tosia­sias­sa ole ongel­ma alkuun­kaan — mitä se aikui­ses­ta ei ehkä ole­kaan. Lap­si saat­taa täl­lai­sen vakuut­te­lun avul­la ehkä pääs­tä sen­het­ki­ses­tä mie­li­pa­has­taan (sii­tä, mitä aikui­nen sanoo, tulee lap­sel­le tot­ta), mut­ta jää jäl­leen vail­le sitä tukea, jota itse­näis­ty­mi­sen­sä kan­nal­ta tar­vit­si­si. Myö­hem­min, kun lap­ses­ta vart­tu­nut aikui­nen koh­taa ongel­mia, hän kokee ole­van­sa nii­den edes­sä täy­sin neu­vo­ton — aina­kin sii­hen saak­ka, että pal­jas­taa ongel­man­sa jol­le­kul­le toi­sel­le. Sil­loin ongel­ma tun­tuu­kin yhtäk­kiä katoa­van jäl­jet­tö­miin, tis­mal­leen kuten omas­sa tapauk­ses­sa­ni. #

Täl­lai­nen lap­sen ongel­mien mer­ki­tyk­sen vähek­sy­mi­nen saat­taa ehkä epä­suo­ras­ti vai­kut­taa myös lap­sen itse­tun­non kehit­ty­mi­seen, mut­ta kuvit­te­li­sin, että sen kan­nal­ta pal­jon vaka­vam­pi ongel­mien vähek­sy­mi­sen laji on nii­den vähek­sy­mi­nen lap­sen itsen­sä kaut­ta: “Etkö muka itse osaa tuo­ta rat­kais­ta?” Sii­nä ongel­mien muser­ta­vuus lii­te­tään lap­sen kyky­jen vaja­vai­suu­teen, ja vaja­vai­set­han ne tie­tys­ti lap­sel­la ovat­kin — ei kukaan ole sep­pä syn­tyes­sään. Tämän polt­to­mer­kin lyö­mi­nen lap­seen ei kui­ten­kaan ole rei­lua, sil­lä minä­ku­va ei kehi­ty rea­lis­ti­ses­sa suh­tees­sa omiin kykyi­hin. Se mer­kit­see sitä, että vaik­ka lap­si sit­tem­min onnis­tui­si­kin hank­ki­maan kyky­jä rat­kais­ta omia ongel­mi­aan, hänen käsi­tyk­sel­le omas­ta itses­tään on kui­ten­kin edel­leen lei­mal­lis­ta hänen lap­se­na saa­man­sa koke­mus sii­tä, ettei­vät hänen kykyn­sä ole riit­tä­vän hyvät. #