4.5. julkaistu Fingerpori poistettiin, koska kävi ilmi, että sen sisältö loukkasi poikkeuksellisen monia lukijoita. #
Buu-fucking-huu. #
(Via Kari & Failbookin Fingerporia ei saa sensuroida -ryhmä). #
Minulla on tarve olla arvokas ja merkityksellinen. En tiedä onko se yleisinhimillinen tarve, jonka muut pystyvät tyydyttämään, vai olenko poikkeava jo siinä, että koen tuollaista tarvetta. Joka tapauksessa minusta vaikuttaa siltä, että muille siitä tarpeesta ei koidu vaikeuksia niin kuin minulle. #
Olen joskus muotoillut saman asian eri kantilta siten, etten usko olemassaolon oikeutukseen peruslähtökohtana, vaan se tulee jotenkin ansaita. Tuon oikeutuksen ansaitseminen edellyttää sitä, että juuri minä olen se, jonka tulee toteuttaa ansaitsemiseni muoto käytännössä. Mikään sellainen, johon pystyisi kuka tahansa, tai ylipäänsä kukaan muu kuin minä minun tilanteessani, ei siis kelpaa. Minun täytyy toisin sanoen olla ainutlaatuinen. #
Ongelma on siinä, etten usko olevani ainutlaatuinen. En usko kenenkään olevan. Ihmisten väliset erot ovat kuin muurahaisten välisiä eroja: niillä ei ole mitään merkitystä. Kuka tahansa voisi minun tilanteessani tehdä sen mitä minä teen, eikä sillä, mitä juuri minä teen, ole näin ollen mitään merkitystä. Ei kerta kaikkiaan mitään. Voisin vaihtaa paikkaa kenen tahansa kanssa, eikä kukaan edes kummankaan lähipiirissä huomaisi mitään. #
Aiemmin yritin etsiä elämälleni tällaista ainutlaatuista merkitystä koettamalla olla merkityksellinen toiselle ihmiselle. Sehän on tietysti vihoviimeinen virhe, se. Veikkaan, että niillä, joilla on kestävä käsitys omasta merkityksellisyydestä, tuo kokemus kiertyy jumalan, oman itsen tai jonkun muun yhtä ympäripyöreän abstraktion ympärille. Sellainen tekee siitä vahingoittumattoman. #
Samalla se vaikeuttaa kommunikointia, sillä ihmisen, jolla on tuollainen kestävä kokemus omasta perustavanlaatuisesta olemassaolon oikeutuksesta, on hyvin hankala ymmärtää sellaista, jolta se puuttuu. Vastaavasti taas minusta omaan merkityksellisyyteensä uskovat vaikuttavat jotenkin… vajailta. Siis sellaisessa harmittomassa mielessä, niin kuin uskovaiset kai muistakin ei-uskovaisista kuin minusta. Niin kuin että, “sinulla on sellainen mielikuvituskaveri joka pitää sinusta huolta, ja mikäs siinä, jos se kerta tekee elämästäsi kivempaa.” #
Tiistaina kurvasin apoteekkiin, ja suuntasin siellä vatsaosastolle. Apteekintyttö oli oikein sujuvasti käytettävissä, joten kun en omin päin löytänyt etsimääni Colonsterilia, tiedustelin sitä. Se olikin jauheena purkissa, eikä valmiina nesteenä isossa tonkassa, niin kuin olin luullut, mistä syystä en sitä löytänyt. #
Piti ottaa neljä purkillista, koska yhdestä tulee vain litra, ja potilasohje määräsi silmiäkirvelevällä yhdysviivavirheellä, että pitää olla “4-litraa”. (Kuin vakuuttaakseen lukijan, ettei kyse ollut lyöntivirheestä, sama virhe toistettiin myöhemmin samalla arkilla uudestaan. Silmäparkani!) Kassalla avulias tyttö joutui turvautumaan kollegaan, kun ei ilmeisesti aiemmin ollut sirukorttimaksuja hoitanut. Asiakkaan käytettävät kortinlukijat tuntuvat sivumennen sanoen vihdoin alkaneen yleistyä. #
Sitten juomaan. Ei se pahaakaan ollut, vähän niin kuin Samarinia tai jotain muuta suolaa. Harmi vain, että sitä piti litkiä niin hitaasti, kahden desin erissä kymmenen minuutin välein. Sen takia se suolaisuus rupesi loppua kohden tökkimään. Vaikutukset alkoivat toisen kannullisen puolivälissä. Kyllä sillä kakka luisti ihan niin kuin pitikin. Lopulta sitä sitten ruikki peräpäästään pelkkää nestettä, joten nyt tiedän, miltä niissä japanilaisissa videoissa esiintyvistä naisista tuntuu. #
Seuraavana aamuna matkasin Töölön Mehiläiseen, joka oli kohtalaisen helppo löytää. Tosin ihmettelin kotvasen väärän oven edessä, mutta onneksi siinä oli kartta, joka ohjasi minut oikealle ovelle ennen kuin kerkesin painaa väärän oven summeria. #
Sisällä, heti aulassa oli itseilmoittautumisautomaatti, johon kokeilin korttiani, mutta automaatin mukaan henkilötiedoissani oli puutteita, minkä takia minun tuli ilmoittautua “reseptionissa”. Mitään reseptionia ei kuitenkaan kylteissä sanottu, joten kokeilin onneani kolmannessa kerroksessa, jossa oli avoin ovi vastaanotoille. Siellä vastaanottaja kirjasi minut, antoi tietosuojalomakkeen (jonka takia itseilmoittautuminen ei ollut onnistunut) ja ohjasi minut sitten kerrosta alemmas, huoneeseen 14. #
Kerrosta alempana oli suljettu ovi, jollaiset ovat kammottavia, mutta kun ei sielä muutakaan ollut, avasin sen, ja ilahduksekseni huomasin tulleeni vain samanlaiseen vastaanottotilaan kuin kolmoskerroksessakin. En kuitenkaan löytänyt huonetta 14, joten kysyin tiskiltä, joka ensin meinasi lähettää minut takaisin kolmoskerrokseen, mutta kun yli-inhimillisin ponnisteluin sain sanotuksi, että minut sieltä juuri äsken ohjattiin tänne, sainkin uudet ohjeet, joiden mukaan kohteeni oli tämän kerroksen tutkimushuone 3. #
Saavuin TH 3:n edustalla olevaan odotustilaan hyvissä ajoin, joten käväisin vessassa. Sitten istuin ja odotin jännityksen kasvaessa ja Sherlock Holmesin seikkailujen vaihtuessa Antiikkia, antiikkiaan (mutta mitä tapahtui Wenzelille?). Lääkäri oli puolisen tuntia myöhässä, minkä kuluessa ehdin jo pelätä, että on taas tapahtunut joku erehdys, tai että minua on kutsuttu sillä aikaa kun olin vessassa, koska olin jo ilmoittautunut, ja minun olisi pitänyt siitä lähtien vain istua odottamassa. #
Mutta sitten minut kutsuttiin, ja sain ensiksi pukea jalkaani hassut siniset housut, joissa oli takapuolella iso reikä. Sen jälkeen minut aseteltiin vasemmalle kyljelleni tutkimuspöydälle, ja kättelin lääkärin. Allani olevan paperin rahinaa vastaan taistellen yritin lyhyesti vastailla kysymyksiin oireistani, ja sitten hommiin. #
Lääkäri voiteli peräreikäni ja alkoi luodata. Suoleni alkoi vähitellen täyttyä ilmasta tavanomaiselle päinvastaisessa järjestyksessä, ja sain seurata lääkärin kanssa edessäni olevalta monitorilta tähystimen etenemistä. Ilma ei tietenkään tuntunut miellyttävältä, mutta ei se sen kummempaakaan ollut kuin mitä joudun kokemaan noin joka kerta, kun olen pitemmän aikaa ihmisten ilmoilla. #
Arviolta puolivälissä paksusuolta minut käännettiin selälleni, ja se oli minulle miellyttävämpi asento. Tosin parissa mutkassa vihlaisi hiukan ikävästi, heti sen jälkeen kun hoitaja oli rohkaissut: “hyvin sujuu!” #
Maisemat monitorilla eivät olleet järin kauniit, mutta mielenkiintoista katseltavaa se minusta oli. Yllättävän paljon töhkää siellä vielä oli edellisiltaisesta tyhjennyksestä huolimatta. Olisi toisaalta tehnyt mieli katsoa, että minkälaisella välineistöllä lääkäri luotainta ohjaa, mutta sitten olisin menettänyt jotain mielenkiintoista telkkarin sisustusohjelmasta. #
Sitten tultiin ohutsuolen suulle, ja alettiin paluumatkalle. Palatessaan lääkäri nappaili koepaloja ilmeisesti ääniohjauksella, minkä merkitystä ihmettelin kotvasen, sillä komentava “auuu-ki” tuli niin omituisella painotuksella. Lopuksi ulos ja hoitaja totesi taas ystävällisesti että hyvin pärjäsin. Minä puudutteen pyyhkimiseen tarkoitetun paperinipun kanssa housuja vaihtamaan. #
Lääkäri kertoi, ettei mitään silminnähtävää tulehdusta löytynyt eikä mitään muutakaan poikkeavaa. Hänen arvionsa mukaan kyse on todennäköisesti toiminnallisesta vaivasta, eli ärtyneestä suolesta. Sain Imodium-reseptin (loperamide englanninkielisessä Wikipediassa). #
Kassalla maksoin kunnan terveyskeskusmaksuista jäävän omavastuuosuuden ja unohdin jättää täyttämäni tietosuojalomakkeen. #
Jälkikäteen harmitti, etten älynnyt pyytää tähystysvideosta itselleni kopiota. #
[muokkaukset]
[muokkaus][klo]2010-05-07 10:49[/klo] “a-vaa” → “auuu-ki”[/muokkaus]
[/muokkaukset] #
Olen saanut tähän mennessä kerätyksi kaksi tapausta psykologin antamaan tehtävään. Tehtävänäni oli siis tarkkailla niitä tilanteita, joissa turhuuden tajuaminen on läsnä. #
Ensimmäisessä mietin sitä, kuinka minun pitäisi jotenkin onnistua viestittämään hänelle se, että kuten aina, tunnen sielläkin puhuessani puhuvani ihan vääristä asioista ja esittäväni oikeatkin asiat aivan väärin painotuksin. Tämä oli siis eräänlainen päiväuni, jossa onnistuin selittämään tuon tuntemukseni, ja jossa se ymmärretään, minkä jälkeen siihen päästään käsiksi ja sitä kautta päästään ikään kuin uudelle tasolle yhteisymmärryksessä. #
Siinä vaiheessa, kun haaveiluni etenee tuohon pisteeseen, jossa yhteisymmärryksen syntymisestä on koitumassa mielihyvää, tajuan, tai pikemmin muistan, että todellisuus on toisenlainen. Ensinnäkään juuri siksi, että ilmaisuni on niin heikkoa, en pysty ymmärrettävästi ilmaisemaan edes sitä, että ilmaisuni on niin heikkoa. En pysty saamaan toista tuntemaan täsmälleen sitä mitä minä tunnen, vaan jään tunteeni kanssa yksin. #
Toisekseen, vaikka onnistuisinkin tässä kohtaa ylittämään itseni, tai jos toisen ymmärryskyky pystyy kompensoimaan ilmaisuni heikkoutta riittävästi niin, että pystyn välittämään tunteeni, sen välittyminen on vain hetkellistä. Toinen kykenee palauttamaan itsensä takaisin tunnetilaan, joka vastaa hänen ilmaisukykyään, ja minä jään taas omaan tunnetilaani yksin. Hetkellinen yhteisymmärrys voidaan siis saavuttaa, mutta sillä ei ole mitään vaikutusta minuun, siitä ei ole mitään hyötyä kun taas olen yksin. #
Tämän seurauksena en pysty motivoitumaan tunteistani yllä kuvatulla tavalla kertomiseen. Voin motivoitua vain siten, että upotan sen osaksi tällaista metakertomusta, jonka turhuutta yritän olla ajattelematta. Jos en yritä, ajatukseni kulkee samaa rataa kuin sisennetyssä kertomuksessa, ja menetän motivaation myös metakertomuksen esille tuomiseen. #
Toinen tapaus oli sekin pikainen päiväuni. Hämmästelen usein japanilaisten motivaatiota, sillä se muistuttaa sitä nyt naiivina pitämääni motivaatiota, jota minulla itsellänikin oli kouluikäisenä, mutta joka toisella puolella maapalloa vaikuttaa kestävän aikuisiälle. Se perustuu maagiseen uskoon siitä, että kun teen asiat mahdollisimman huolellisesti ja hyvin, siitä koituu minulle hyvää. Saan itseni silloin tällöin vieläkin kiinni tästä ajattelusta, ja siitä tässä tapauksessa oli kyse: mietin, että jos opiskelisin jotain, ja tekisin sen mahdollisimman hyvin, siitä seuraisi ehkä jotain hyvää. #
Tämä on se piste jota nuorempana en osannut ylittää, ja jonka seurausta kaikki saavutukseni olivat. Opiskelussa on loppujen lopuksi varsin helppo loistaa, jos antaa kaikkensa ja uskoo kaikkensa antamisen olevan parasta mitä voi tehdä, eli on sataprosenttisen motivoitunut. Mutta kyse on siis vain hyvin suppealla alueella pätevästä säännöstä, joka elämän laajemman kirjon käytäntöön sovellettuna on silkkaa magiaa. Hyvin tekemistä voi kaataa elämään loputtomasti, eikä sillä ole mitään vaikutusta itselle koituvan hyvän määrään. #
Tajusin siis opiskeluhaaveita taas hetken eläteltyäni, etten sillä saavuttaisi kuitenkaan sitä hyvää, mitä elämältä haluan. Vaikka oletetaan, että kykenisinkin opiskeluun, ja että kykenisin jopa motivoitumaan siihen tuolla edellä kuvaamallani tavalla, mahdolliset saavutukseni sijoittuisivat kuitenkin vain tälle suppealle vyöhykkeelle, jonka merkitys on minulle loppujen lopuksi rehellinen ollakseni aivan mitätön. Mitään kunnianhimoa minulla ei ole koskaan ollut. Saavutukseni ovat aina perustuneet tuohon lapsenuskoon, että hyvin tekemisestä seuraa minulle yleisesti jotain hyvää, että se tekee elämästäni hyvää. Se hyvä, mitä opiskelusta koituu, ei kuitenkaan todellisuudessa ole minulle merkityksellistä hyvää. #
Tämän oivalluksen myötä motivaatio haihtuu täysin, ja jäljelle jää vain tympeyden tunne, jonka päiväunista maan pinnalle paluu aiheuttaa. #