Sain koti­teh­tä­väk­si tark­kail­la vaa­ti­vuut­ta­ni ja yrit­tää miet­tiä vaih­toeh­toi­sia aja­tuk­sia vaa­ti­vuut­ta havai­tes­sa­ni. Niin teh­des­sä­ni tör­mä­sin sii­hen, että näen kaik­ki vaa­ti­vuu­del­le­ni vaih­toeh­toi­set ajat­te­lu­mal­lit vain lap­sel­li­sil­le (lap­sil­le) sopi­vi­na mie­li­ku­vi­tus­leik­kei­nä, joil­la ei ole oikeas­ti mitään muu­ta mer­ki­tys­tä kuin tukea posi­tii­vis­ta (eli val­heel­lis­ta) minä- ja maa­il­man­ku­vaa. Jaan siis ihmi­set hei­ve­röi­siin, lap­sen­kal­tai­siin olen­toi­hin, jol­lai­sia useim­mat muut ovat, ja itse­ni kal­tai­siin vas­tuul­li­siin yksi­löi­hin, joi­den teh­tä­vä­nä on kamp­pail­la suo­raan likai­sen todel­li­suu­den kans­sa ja suo­jel­la sil­tä noi­ta lap­sen­kal­tai­sia, heik­ko­ja (eli taval­li­sia) ihmi­siä ja hei­dän minä­ku­vaan­sa. #

Tämän minus­sa hyvin syväl­lä ole­van raken­teen takia en pys­ty oikeas­ti miet­ti­mään vaih­toeh­to­ja noil­le vaa­ti­vil­le aja­tuk­sil­le­ni. Se ei siis ole vain joku minua ali­ta­jun­nas­ta hämä­räs­ti vähän sin­ne­päin ohjaa­va skee­ma, jon­ka tie­toi­sel­la tasol­la voi­sin ehkä kokea jopa epä­joh­don­mu­kai­sek­si tai vie­raak­si, vaan uskon sii­hen ihan oikeas­ti ja näin tie­toi­ses­ti­kin. En halua vali­ta lap­sen roo­lia vas­tuun­kan­ta­jan­roo­li­ni ras­kau­des­ta huo­li­mat­ta, enkä usko, että sitä tar­vit­see edes perus­tel­la. #

En ole kovin­kaan aktii­vi­nen super­san­ka­ri. Yhtääl­tä ihmi­set tule­vat useim­mi­ten var­sin hyvin toi­meen val­heel­li­ses­ta posi­tii­vi­suu­des­taan huo­li­mat­ta, joten mitään pelas­ta­mis­ta ei yleen­sä tar­vi­ta. Toi­saal­ta taas koen vel­vol­li­suuk­sie­ni rajoit­tu­van vain nii­hin ihmi­siin, jot­ka ovat minul­le mer­ki­tyk­sel­li­siä, eikä sel­lai­sia ole pal­jon  — osit­tain juu­ri sik­si, että olen näin pyr­ki­nyt rajaa­maan vel­vol­li­suuk­sia­ni. #

Tämä aja­tuk­se­ni selit­tää aika pit­käl­ti toi­vei­ta­ni ja haa­vei­ta­ni, jois­sa ihmi­set luo­pu­vat, tai hei­dät pako­te­taan luo­pu­maan (kos­ka vapaa­eh­toi­nen luo­pu­mi­nen ei vai­ku­ta toden­nä­köi­sel­tä) lap­sel­li­ses­ta tur­val­li­suu­den­tun­tees­taan, vain mie­li­ku­vi­tuk­ses­sa tot­ta ole­vas­ta hyväs­tä maa­il­mas­taan. Sen jäl­keen alkai­si ensim­mäis­tä ker­taa his­to­rias­sa ihmi­sen aikui­suus, jos­sa etsit­täi­siin veris­sä­päin ja ham­paat irves­sä todel­li­sia kei­no­ja sel­viy­tyä yksin täs­sä loh­dut­to­mas­sa, kyl­mäs­sä maa­il­mas­sa. #

Tur­haan, tie­tys­ti, mut­ta aina­kaan en enää jou­tui­si totea­maan sitä yksi­nä­ni. #