Olen unis­ta pää­tel­len retar­doi­tu­nut. Aikoi­naan näin unia armei­jas­ta, sit­ten lukios­ta ja ylä­as­tees­ta, ja nyt ala-astea­jois­ta. (Oikeas­ti se ei tie­ten­kään men­nyt noin, mut­ta tuo on pal­jon nase­vam­pi tari­na kuin rosoi­nen todel­li­suus, jos­sa näen näi­tä kaik­kia sekai­sin. Typis­tin vain nii­den kes­ki­näi­set pai­no­tuk­set edel­lä kir­joit­ta­maa­ni yksin­ker­tais­tuk­seen.) #

Puit­teis­ta riip­pu­mat­ta unien tee­ma on aina sama. Kou­lus­sa on kes­ki­päi­vä (vaik­ka ulko­na on aina pilk­ko­pi­me­ää), ja jäl­jel­lä on siis vie­lä 2-4 oppi­tun­tia. Se tun­tuu minus­ta niin muser­ta­van pit­käl­tä ajal­ta, että tajuan, etten miten­kään voi sel­viy­tyä sii­tä. Pää­tän läh­teä kotiin. Vaik­ka tie­dän, etten pys­ty jää­mään, yleen­sä pel­kään tulos­sa ole­vaa opet­ta­jaa (/kapiaista) ja sitä, että läh­töä­ni pide­tään ran­gais­ta­va­na lint­saa­mi­se­na. Unis­sa, jois­sa opet­ta­ja on pai­kal­la, hän yleen­sä kui­ten­kin ymmär­tää sai­rau­te­ni ja pitää itses­tään sel­vä­nä, että olen täy­sin kyvy­tön mihin­kään. #

Näi­hin ala-astea­jan uniin liit­tyy lisäk­si suru­mie­li­syyt­tä sii­tä mitä meis­tä on tul­lut. Minus­ta ihmi­nen ei aikuis­tues­saan suin­kaan aktua­li­soi lap­suu­ten­sa poten­ti­aa­lia eli ikään kuin val­mis­tu lopul­li­sek­si itsek­seen, niin kuin tapah­tu­ma ehkä puh­taas­ti bio­lo­gi­ses­sa mie­les­sä tuli­si tul­ki­ta. Sen sijaan hän vain van­he­nee, enkä sil­lä siis tar­koi­ta mitään kyp­sy­mi­sen kal­tais­ta posi­tii­vis­ta, vaan kaik­kea van­he­ne­mi­seen liit­ty­vää huo­no­ne­mis­ta. Alkaen jo ulkoi­ses­ta ole­muk­ses­ta, hel­vet­ti: aikuis­tu­mi­nen tar­koit­taa sitä, että sileä, kau­nis ja haju­ton lap­si-ihmi­nen rup­sah­taa läs­ki­sek­si, kar­vai­sek­si ja hai­se­vak­si irto­nah­ka­sä­kik­si. Enke­li muut­tuu demo­nik­si, jär­kyt­tä­väk­si irvi­ku­vak­si omas­ta enti­ses­tä itses­tään. #

En sil­ti suin­kaan haluai­si pala­ta lap­suu­teen, sil­lä niin kuin jo ties kuin­ka mon­ta ker­taa olen kir­joit­ta­nut, lap­suus on elä­män vit­tu­mai­sin­ta aikaa. #