Näin vii­me yönä unta, että olin X:n luo­na kylässä[alaviite]Voit laka­ta epä­röi­mäs­tä: kyl­lä, näi­tä X-unia on usein.[/alaviite], mikä jo sinän­sä on nykyi­sel­lään riit­tä­vän kau­ka­na todel­li­suu­des­ta ollak­seen unel­li­sen absur­dia, mut­ta ikään kuin sii­nä ei oli­si ollut tar­peek­si, tapah­tui seu­raa­vaa: #

Unes­sa X:llä oli venä­jän­kää­piö­hams­te­ri robo­rovs­ki[alaviite]Että piti­kin taas eksyä kat­se­le­maan nui­ta kar­va­pal­lo­ja! Taas jou­tuu teke­mään töi­tä muis­tut­taak­seen itsel­leen, että toi­sin kuin tut­ki­muk­set väit­tä­vät, minä vain stres­saan­tui­sin lem­mi­kin­hoi­dos­ta entis­tä­kin enemmän.[/alaviite], joka juok­sen­te­li, tai aina­kin sil­lä het­kel­lä oli vapaa­na lat­tial­la. Joka tapauk­ses­sa tämä siis kuu­lui asi­aan, eli se ei ollut karan­nut. Yri­tin teh­dä sen kans­sa tut­ta­vuut­ta käy­mäl­lä lat­tial­le ja ojen­ta­mal­la käte­ni sitä koh­ti. Sil­loin se pirun pik­ku­jyr­si­jä kii­pe­si käsi­vart­ta­ni pit­kin ylös ja iski ham­paan­sa pos­kee­ni!  #

Ger­bii­lit minua on sat­tu­nees­ta syys­tä pur­reet käsis­tä ker­ran jos toi­sen­kin, ja sen kyl­lä aikui­nen mies yleen­sä kes­tää yni­se­mät­tä, mut­ta täs­sä­pä tuli tie­tys­ti kuviin uni­rea­lis­mi siten, että sen, todel­li­suu­des­sa ger­bii­liä­kin pie­nem­män otuk­sen puru­ka­lus­to oli jok­seen­kin kalii­be­ria kesy­rot­ta. Minä koe­tin saa­da sitä pääs­tä­mään irti ensin hel­läs­ti, sit­ten voi­mal­li­ses­ti ja lopul­ta jou­duin totea­maan, ettei se saa­ta­na pääs­tä­nyt irti vaik­ka ravis­tin pää­tä­ni! Tun­sin, kuin­ka pik­ku hil­jaa kas­vois­ta­ni alkoi irro­ta liha­kim­pa­le sii­tä, mis­sä eläin oli yhä sin­nik­kääs­ti ham­pail­laan kiin­ni. Ja sivus­ta hie­man huvit­tu­nee­na kat­se­le­va X vain tote­si, että oma­pa­han on ongel­ma­ni, tjsp. #

Sit­ten sovel­sin itä­mais­ten tais­te­lu­tek­nii­koi­den filo­so­fi­aa, ja käy­tin vas­tus­ta­ja­ni voi­mia ove­las­ti hän­tä itse­ään vas­taan puris­ta­mal­la elu­kan pää­tä sen molem­mil­ta sivuil­ta, pakot­taen sen omat pos­ket kul­ma­ham­pai­den väliin niin, että pur­res­saan minua se puri myös­kin itse­ään, ja täl­lä tek­nii­kal­la onnis­tuin vapaut­ta­maan itse­ni sen ham­pais­ta. Kun sen jäl­keen las­kin otuk­sen maa­han, huo­ma­sin suruk­se­ni, jopa pie­nek­si kau­huk­se­ni, että sen leu­at oli­vat­kin luk­kiu­tu­neet pure­ma-asen­toon, eikä se siis vain ollut kyen­nyt pääs­tä­mään irti minus­ta, vaik­ka oli­si tah­to­nut­kin! Se jäi pelos­ta täris­ten kyh­jöt­tä­mään sii­hen, mihin sen olin las­ke­nut, leu­at yhä puris­tu­nei­na tiu­kas­ti yhteen. #

Tul­kin­ta seu­raa peräs­tä, jos seu­raa. Nyt minul­la vain itket­tää sen pie­nen eläin-poloi­sen koke­ma pel­ko. #