Haa­mu­päi­vi­tyk­sis­tä tun­tuu tul­leen iso rie­sa tuon viit­taus­här­päk­keen lisää­mi­sen jäl­keen, joten koe­tan teh­dä sil­le jotain. Ensi hätään lai­toin Blo­gi­lis­tan seu­raa­maan tiet­tyä aluet­ta täs­tä. Seu­rat­tu alue on parin html-tägin välis­sä, enkä tie­dä lukee­ko blo­gi­lis­tan kone tuon koh­dan osal­ta sivun koo­dia vai vain val­miik­si­ren­de­röi­tyä sivua, joten se ei vält­tä­mät­tä toi­mi. Niin­pä tila­sin itse­ni sitä seu­ra­tak­se­ni. Jos se vai­kut­taa tör­keäl­tä oman hän­nän nos­ta­mi­sel­ta niin ei se mitään, vas­ta­vuo­roi­ses­ti minä luen kaik­kia mui­ta RSS:n kaut­ta enkä tilaa nii­tä ollen­kaan, joten sehän… kom­pen­soi… hyvin… #

No joka tapauk­ses­sa, jos tuo ei toi­mi niin otan viit­taus­ve­kot­ti­men pois sik­si kun­nes kek­sin jotain muu­ta. #

Pahoit­te­len haa­mu­häi­riöi­tä, kii­tän tei­tä jäl­leen kom­men­teis­tan­ne ja lupaan edel­leen pala­ta nii­den pariin jah­ka ker­kiän. Hei­tin vain tämän hom­man prio­ri­teet­ti­lis­tan kär­keen, joten sik­si vain täl­lä­kin ker­taa tän­ne höli­sen. Tämä täl­lä erää tääl­tä kar­hu­jen maas­ta. #

Lisäys: No ja ei kun haa­mui­lee. Otin ne viit­taus­ve­kot­ti­met nyt sit­ten pois. Rupe­si­vat sitä­pait­si jot­kut inses­ti­por­noi­li­jat­kin nii­tä hyväk­si­käyt­tä­mään, ruo­jat. #

[muok­kauk­set]
[muokkaus][klo]23:13[/klo] Lisäys, ei toimi.[/muokkaus]
[muokkaus][klo]26.1.2009[/klo] 19:52 Muo­toi­lin WP:lle, päi­vi­tin tyy­liä ja linkit.[/muokkaus]
[/muokkaukset] #

Huo­men­na menen taas poh­joi­seen. Van­non, etten kan­sa­lais­su­ri­se­maan, vaik­ka siel­lä kar­hut rie­hu­vat­kin val­toi­me­naan, vaan tapaa­maan kah­ta inno­kas­ta Kimblen pelaa­jaa. Alku­jaan oli tar­koi­tuk­se­na­ni men­nä vas­ta kes­ki­viik­ko­na tai tors­tai­na, mut­ta kun tuo huo­mi­nen sää näyt­tää sopi­van koleal­ta kaut­ta maan, pää­tin­kin sit­ten näin. #

Sinä, rakas luki­ja­ni, voi­sit sil­lä välin vaik­ka miet­tiä, min­kä­lai­siin loke­roi­hin juu­ri sinä haluai­sit tämän oman rak­kaan mari­ki­naa­li­si sijoit­taa Blo­gi­lis­tan luo­kit­te­lus­sa. Itse valit­sin alus­ta­vas­ti ja varo­vai­ses­ti luo­kat arki, elä­mä, päi­vä­kir­ja sekä vähän vähem­män varo­vai­ses­ti, jot­ten sanoi­si roh­keas­ti, luo­kan kult­tuu­ri, kun tuon teko­het­kel­lä tajusin, että yhdek­sän kym­me­nes­tä etusi­vul­la ollees­ta mer­kin­näs­tä liit­tyi taval­la tai toi­sel­la juu­ri kult­tuu­riin. Vas­tauk­set vaik­ka tuon­ne kom­ment­tio­sas­tol­le taik­ka sit­ten ravin­to­la Leh­to­vaa­ran palau­te­luuk­kuun, joka sijait­see siel­lä taka­pi­hal­la, ihan heti sii­nä sen bio­jä­teas­tian vie­res­sä. #

Mut­ta niin siis tämä sik­si, kun minun on aina ollut kovin vai­kea saa­da min­kään­lais­ta otet­ta itses­tä­ni, ja kun toi­saal­ta tuon luo­kit­te­lun tar­koi­tus on pal­vel­la juu­ri luki­joi­ta (ole­via ja tule­via tai tule­mat­to­mia, mut­tei kui­ten­kaan ole­mat­to­mia), niin ajat­te­lin kysyä sinul­ta, rakas luki­ja. Mut­ta emme­kö sitä ennen naut­ti­si täs­sä kai­kes­sa rau­has­sa lasil­li­sen vii­niä ja hiu­kan romant­tis­ta musiik­kia? Noin, onko sinun nyt hyvä? Sopii­ko, jos suu­te­len sinua, ihan varo­vas­ti vain… no, min­ne­käs sinä nyt, jo…? Kyl­lä­pä läh­ti yllät­täen. #

Enkä minä edes tyk­kää vii­nis­tä. #

Koin juu­ri jotain täy­sin yllä­tyk­sel­lis­tä ja kamoit­ta­vaa: X soit­ti. Kysees­sä oli klas­si­nen “hup­sis­ta, soi­tin­pa vahin­gos­sa vää­rään nume­roon, eikä juu­ri­kaan oli­si vää­rem­pään voi­nut enää men­nä­kään”. Emme ole vihois­sa tai mitään muu­ta­kaan, vaan ikään kuin yhtei­ses­tä sanat­to­mas­ta sopi­muk­ses­ta kat­kais­seet kai­ken yhtey­den­pi­don (lukuu­not­ta­mat­ta satun­nai­ses­ti toi­mit­ta­maa­ni ela­tus­a­pua eli pah­via elu­koil­le). Tämä sik­si, että yhtey­de­no­tois­ta on aina seu­rauk­se­na se tun­net­su­na­mi, joka tuon seu­rauk­se­na nyt taas­kin mei­naa vyö­räh­tää pääl­le. #

Kuvio menee aina jota­kuin­kin niin, että ensin tun­nen hel­po­tus­ta, kos­ka tajuan, että suu­rin osa kai­kes­ta sii­tä pelos­ta, jon­ka aisois­sa­pi­te­lys­tä päi­vä­ni nykyi­sin jota­kuin­kin täy­del­leen täyt­ty­vät, on epä­to­del­lis­ta, ja että Riit­ta on vain Riit­ta eikä mie­le­ni kehit­te­le­mä mör­kö, jol­la on jokai­sen kipu­her­mo­ni vii­mei­nen pää käsis­sään, ja joka niis­tä vete­lee taval­la joka mak­si­moi minul­le koi­tu­van kivun ja kär­si­myk­sen. #

Sen jäl­keen tajuan, että vaik­ka näin on, ei kipu häviä mihin­kään. Tajuan, että tuo “minua kidut­ta­va mör­kö” -vaih­toeh­to onkin se parem­pi vaih­toeh­to, se on mie­le­ni suo­ja­kei­no huo­nom­mal­ta vaih­toeh­dol­ta: sil­tä, että mis­sään ei ole mitään miel­tä, että kär­si­myk­sel­lä, jota olen tun­te­nut ja tun­nen, ei ole mitään niin yhte­näis­tä ja sel­ke­ää syy­tä, joka sal­li­si minun edes haa­veil­la, että jos ei sitä syy­tä oli­si, en oli­si kär­si­nyt niin pal­jon enkä kär­si­si enää nyt­kään. #

Tuo­hon vai­hee­seen pääs­tyä­ni olen­kin sit­ten yleen­sä jo rau­hoit­ta­vien tar­pees­sa. Nyt en vie­lä, kos­ka tämä tuli tosi­aan täy­sin yllät­täen ja niin pit­käs­tä aikaa, että mie­le­ni on aina­kin täl­lä het­kel­lä tuos­ta niin nyr­jäh­tä­nyt, ettei se edes tajua, kuin­ka nyr­jäh­tä­nyt se oikeas­taan onkaan. #