Pahoit­te­len, että olen ollut poik­keuk­sel­li­sen kau­an hil­jaa, mut­ta se joh­tuu sii­tä, että olen tul­lut uskoon. #

Hah, het­ken luu­lit­te! Myön­tä­kää pois! #

Tosia­sias­sa päi­vä­ni kulu­vat syö­den ja var­sin­kin nii­tä syö­mi­siä mit­tail­len. Aina­kaan tähän men­nes­sä mir­tast­sat… mir­tas­tep… mirs­tap… uusi lää­ke ei ole saa­nut aikaan mitään ahmi­mis­hi­moa, vaik­ka lää­kä­ri kyl­lä sanoi­kin sen vai­kut­ta­va kyl­läi­syy­den­tun­tee­seen eikä ruo­ka­ha­luun. Ja kun minä en ole kum­paa­kaan nou­dat­taen syö­nyt enää vuo­siin vaan aiem­min loh­du­tuk­sek­se­ni, nyt kalo­ri-, pro­teii­ni- ja ras­va­mää­rät täyt­tääk­se­ni, niin ei oli­si ole­tet­ta­vaa­kaan että tuo syö­mi­see­ni vai­kut­taa. #

Kävin eilen käve­lyl­lä. Aika vei­ke­ää tou­hua kun joka toi­sel­la aske­leel­la mei­naa pyör­tyä ja joka toi­sel­la tun­to hävi­ää kai­kis­ta raa­jois­ta. Pää­sin kui­ten­kin peril­le, Kol­mi­sop­pi­sel­le. Paluu­mat­kal­la kävin kier­te­le­mäs­sä mat­kan var­rel­la olleel­la lem­mik­kie­läin­ten hau­taus­maal­la. #

Vaik­ka hau­taus­maat yleen­sä eivät sitä minus­ta ole­kaan, niin eläin­ten hau­taus­maat ovat minus­ta joten­kin kar­mi­vaa kat­sel­ta­vaa. Ehkä se joh­tuu sii­tä, että hau­dat ovat niin pie­niä ja muis­tut­ta­vat sik­si ihmis­hau­taus­mai­den pie­nim­pien asuk­kien hau­to­ja. Lisäk­si ris­tei­hin ja hau­ta­ki­viin tuher­re­tuis­ta teks­teis­tä näkee, että tämä paik­ka on ole­mas­sa var­sin­kin juu­ri lap­sia var­ten. Tai sit­ten se joh­tui sii­tä, että kor­va­na­peis­ta soi saman­ai­kai­ses­ti pää­hä­ni Aphex Twi­nin Tree (937 kt:n WAV).  #

Yksi kym­me­ni­sen vuot­ta sit­ten kuol­leen otuk­sen hau­ta oli kai­vet­tu auki ja sen asuk­ki oli ilmei­ses­ti siir­ret­ty sii­tä jon­ne­kin. Vain hau­ta­ki­vi oli jos­tain syys­tä jätet­ty pai­koil­leen. #

Pomo-kis­sa oli elä­nyt vain kol­me kuu­kaut­ta. #

Kaik­kein irvok­kain­ta minus­ta näis­sä pai­kois­sa on aja­tus eläi­miin nii­den tah­to­mat­ta ja ansait­se­mat­ta lii­te­tyis­tä inhi­mil­lis­tyk­sis­tä, ihmis­mäi­ses­tä ajat­te­lus­ta ja tun­teis­ta. Maa­han toki ottaa oman­sa takai­sin, tah­toi­vat kivien ja ris­tien pys­tyt­tä­jät sitä tai eivät, mut­ta sil­ti nii­den pys­tyt­tä­mi­nen edus­taa minus­ta vas­ten­mie­li­ses­ti halua sitoa ker­ran elä­nees­tä eläi­mes­tä joi­tain sii­hen todel­li­suu­des­sa kuu­lu­mat­to­mia osia ihmis­ten todel­li­suu­teen. Minul­le “elät aina muis­tois­sam­me” tar­koit­taa samaa kuin “Minul­le tär­kein­tä sinus­sa oli­vat omat, ihmis­mäi­set aja­tuk­se­ni ja tun­tee­ni sinus­ta, enkä halua luo­pua niis­tä, vaik­ka sinä olet­kin jo pelk­kää mul­taa. Todel­li­nen, fyy­si­nen sinä olit yhden­te­ke­vä”. Vaik­ka lap­sel­ta täl­lai­sen itse­kes­kei­sen ajat­te­lun ymmär­tää­kin, niin minua puis­tat­taa aja­tus aikui­sis­ta, jot­ka tuke­vat ja kan­nus­ta­vat sel­lais­ta ajat­te­lua puhu­mat­ta­kaan niis­tä, jot­ka itse ajat­te­le­vat siten. #

Minus­ta kaik­kein paras tapa kun­nioit­taa eläi­men muis­toa on pääs­tää se takai­sin osak­si sitä suur­ta kier­to­kul­kua jos­ta se on tul­lut­kin. Ainoa aja­tus, joka oli­si täs­sä suh­tees­sa lähem­pä­nä täy­del­li­syyt­tä kuin Bri­min aja­tus kis­san tuh­kien sirot­te­lus­ta ruuk­ku­ku­kan juu­ril­le oli­si minul­le nii­den tuh­kien sirot­te­lu luon­toon. #

Tosin koti­kis­sat ja koi­rat­han eivät enää aikoi­hin ole olleet luon­nos­ta, joten sikä­li ihmi­sen huo­leh­dit­ta­va­na ole­va kas­vi sopii ehkä sit­ten­kin parem­min. #