““Sanoin kuvaa­mat­to­mas­ta” puhu­mi­nen ei ole sat­tu­man­va­rais­ta, sil­lä on koros­tet­ta­va, että mikä­li tuo­ta tus­kaa voi­tai­siin hel­pos­ti kuva­ta, useim­mat tämän iki­van­han sai­rau­den luke­mat­to­mis­ta uhreis­ta oli­si­vat pys­ty­neet luot­ta­muk­sel­li­ses­ti välit­tä­mään ystä­vil­leen ja rak­kail­leen (jopa lää­kä­reil­leen) jota­kin oman pii­nan­sa todel­li­sis­ta ulot­tu­vuuk­sis­ta ja ehkä herät­tä­mään ymmär­rys­tä, jota yleen­sä on puut­tu­nut. Tämä ymmär­tä­mät­tö­myys ei taval­li­ses­ti ole joh­tu­nut myö­tä­tun­non puut­tees­ta vaan sii­tä, että ter­veet ihmi­set eivät ker­ta kaik­ki­aan kyke­ne kuvit­te­le­maan kär­si­mys­tä, joka on niin vie­ras arki­ko­ke­muk­sel­le. Minun mie­les­tä­ni tuo tus­ka on lähin­nä huk­ku­mi­sen tai tukeh­tu­mi­sen tun­net­ta — mut­ta nämä­kään kuvat eivät ole osu­via.” #

Wil­liam Sty­ron: Pimeän kuva: muis­tel­ma hul­luu­des­ta. Suom. Mir­ja Ruta­nen, lin­ki­tys oma­ni. #