Beck
#9464. Perjantai, 4. syyskuuta 2009 klo 19.43.04, kirjoittanut Jani. 9
Meinasin pläjäyttää tähän Beck-vastaukseni, mutta siinäkin perkeleen tekijänoikeudet tulevat eteen. Täytyy siis tyytyä vain nostamaan tässä esiin muutamia kohtia esimerkkeinä siitä miten nämä masennuskyselyt ovat monesti typeriä kysymystenasettelussaan. #
Ensinnäkin monissa väittämistä verrataan nykyhetkeä epämääräiseen tilanteeseen “ennen”: #
- Asiat tuottavat minulle tyydytystä kuten ennenkin.
- En osaa nauttia asioista samalla tavalla kuin ennen.
Koska ennen? Kuukausi sitten? Vuosi sitten? Vuosia sitten? #
Tämä ongelma johtuu kai siitä, että kaavake on suunniteltu pikemminkin vastikään puhjenneen kuin vuosikausia jatkuneen masennuksen diagnosoimiseen. Mieleni tekisi vastata, että “kuten ennenkin”, missä “ennen” viittaa tilanteeseen vuosia sitten, kun olin jo masentunut. #
Vaihtoehdoissa on toinenkin vertailukohteisiin liittyvä ongelma: Beck pitää itsestäänselvyytenä, että arvottomuudentunnetta kokeva ihminen pitää itseään muita ihmisiä arvottomampana: #
- En pidä itseäni arvottomana.
- Tunnen olevani vähemmän tarpeellinen kuin aikaisemmin.
- Olen arvottomampi kuin muut ihmiset.
- Tunnen olevani aivan arvoton.
Minä esimerkiksi en koe olevani “arvottomampi kuin muut ihmiset”, vaikka pidänkin itseäni arvottomana: pidän itseäni yhtä arvottomana kuin muut ihmiset. Toisin sanoen te olette kaikki sitä samaa kuraa kuin minäkin. Valitsin viimeisen vaihtoehdon, vaikkei sekään täysin rehellinen vastaus ole, sillä en pidä itseäni täysin arvottomana. Pidin kuitenkin ehkäpä testin pisteyttäjän kannalta totuudenmukaista vastausta tärkeämpänä protestoida sitä mielestäni vittumaisen pöljää premissiä vastaan, että arvottomuudentunteeni olisi alemmuudentunnetta suhteessa muihin ihmisiin. Ei ole. #
Sitä en edes halua ajatella, mitä premissejä “vähemmän tarpeellinen” -ilmaisun taakse kätkeytyy. Onneksi siihen voi hakkeroida rehellisen vastauksen ajattelemalla tarpeellisuutta vaikkapa luonnon kannalta (0 = 0), vaikka se tuskin on sitä mitä testin laatija on tarkoittanut. #
Vaihtoehdot on aseteltu asteikolle neutraalista negatiivisimpaan — positiivisia vaihtoehtoja ei ole. Esimerkiksi: #
- Olen yhtä energinen kuin ennenkin. [Taas tuo “ennen”!]
- Minulla on vähemmän energiaa kuin ennen.
- En jaksa tehdä paljoakaan.
- En jaksa tehdä mitään.
Entäpä, jos koenkin oloni aiempaa energisemmäksi? Mikä noista vaihtoehdoista ei kohdallani olisi valehtelua? #
Sitten on näitä kysymyksiä, joissa vastausvaihtoehtoja on kaksinkertainen määrä, josta jo kuvittelisi nirsoimmallekin vastailijalle sopivan vaihtoehdon löytyvän. Mutta… #
- Ruokahaluni ei ole muuttunut.
- Syön hieman vähemmän kuin ennen.
- Syön hieman enemmän kuin ennen.
- Syön paljon vähemmän kuin ennen.
- Syön paljon enemmän kuin ennen.
- Minulla ei ole enää lainkaan ruokahalua.
- Himoitsen ruokaa jatkuvasti.
Ruokahaluni on pienentynyt, muttei tarpeeksi paljon voidakseni sanoa, ettei sitä ole lainkaan. Syön kuitenkin samalla lailla kuin “ennen”. Minkä vaihtoehdon siis valitsen ollakseni rehellinen? #
Lopuksi on liuta “kyllä” tai “ei” -väittämiä, jotka täytyy rastittaa sen mukaan pitääkö väittämä paikkaansa minun kohdallani vai ei. Miksi siis vaihtoehdot ovat “kyllä” ja “ei” eivätkä “pitää paikkansa” ja “ei pidä paikkaansa”? Kuulostaa ehkä nipotukselta, mutta havainnollistan esimerkillä sitä miten ongelmallista tällaiseen vastaaminen voi “kyllä”- ja “ei”-vaihtoehdoin olla: #
16. En koskaan saa mitä haluan, joten on tyhmää toivoa mitään. #
Kyllä vai ei? #
Tuollaisen virkkeen jälkeen ainakin minun on vaikea enää muistaa, mihin kysymykseen oikeasti vastaan vastatessani “kyllä” tai “ei”. #
Ja entäpä, jos olen sitä mieltä (niin kuin olenkin), että on tyhmää toivoa mitään, mutta en siksi, etten koskaan saa mitä haluan, vaan jostain muusta syystä? Vastaanko kyllä vai ei? #
Sama ongelma koskee tätäkin väittämää: #
20. Yrittämisessä ei ole mitään mieltä, koska en kuitenkaan saa sitä mitä haluan. #
Yrittämisessä ei ole mitään mieltä, mutta ei tuosta syystä. #
3. Kun asiat menevät huonosti, oloani helpottaa tieto siitä, ettei näin voi jatkua ikuisesti. #
Kun asiat menevät oikein huonosti, oloani saattaa helpottaa ajatus kuolemasta eli siitä, ettei näin voi jatkua ikuisesti. Mutta tarkoittaako kysyjä kenties sittenkin ikuisuudellaan tässä sitä, että uskon, että asiat kääntyvät parempaan päin vielä jossain vaiheessa elämäni sisällä? Siitä riippuen minun pitäisi vastata joko kyllä tai ei, mutta enhän minä voi kysyjän tarkoitusta tietää. #
Kuten jo noista aiemmistakin näkyy, monet näistä väittämistä nojaavat myös vahvasti tiettyihin oletuksiin vastaajan arvomaailmasta. Vastaajan oletetaan esimerkiksi pitävän joitain asioita tärkeinä, haluavan asioita, ja tietävän mitä tahtoo. #
5. Luotan siihen, että minulla on tarpeeksi aikaa tehdä sitä mitä haluan. #
Kun ei halua mitään, t:n arvo voi olla nolla ja silti se riittää. #
6. Uskon onnistuvani siinä, mitä pidän tärkeänä. #
Uskon onnistuvani missä, ja miksi pidän tärkeänä sitä, että uskon onnistuvani siinä? Ja jos ylimääräinen pilkku sivuutetaan: jos ei pidä mitään tärkeänä, kuinka voi esittää minkäänlaisia oletuksia missään tärkeässä onnistumisestaan? #
12. En usko saavani sitä mitä todella haluan. #
Mitä ihmettä tähän pitäisi vastata, jos ei todella halua yhtään mitään? #
Tai jos haluaa vain kuolla? #
[…] Blogasin: Beck http://mummila.net/marginaali/2009/09/04/beck/ […]
Leikkasin ja liimasin tuon moneen kertaan eri järjestykseen tehdessäni samalla miljoonaa muuta asiaa, joten ei ole kummakaan jos ajatukseni vaikuttaa katkeavan tuossa jossain.
tämä oli kumminkin erinomainen esimerkki siitä miten epätyydyttäviä tälläiset testit tapaavat olla.. (en ole kylläkään enää tosi pitkään aikaan tehnyt mitään virallista psykologin arvioimaa testiä, ja musteläiskätesti jonka muistan lapsuudesta on mitä epämääräisin). viimeksi kun tein jonkun vastaavan tyydyin ruksaamaan melkein joka kysymykseen negatiivisimman vastauksen koska siten saa oikean tuloksen, joskaan ei oikein keinoin. useimmissa tapauksissa joku testi nyt on kumminkin erittäin huono tapa kartottaa potilaan mitä tahansa sairautta.. O.o
Minäkin olen tehnyt sen musteläiskätestin, joskin aikuisiällä. Se oli kyllä ihan huuhaata se.
Kerron mikä on huuhaata: yläasteen loppusuoralla opo teki minulle (kuten kaikille ikätovereillenikin) henkilökohtaisen testin, jonka tarkoitus oli helpottaa tulevaisuuden ammatin/koulutuksen valintaa. Kauhea nippu monivalinta tehtäviä, joista joskaan en muista yhtään yksittäistä kysymystä. Sain siitä vastaukseksi, että paikkani olisi sosiaalialalla. Veikkaisin tämän johtuvan yliherkästä empatian tunnostani, jonka testi sai selville. Onneksi en silloinkaan ottanut onkeeni - mitä siitä tulisi, kun sais leipätyökseen murehtia muiden murheita omiensa lisäksi - nälkäpalkalla luultavasti vielä. Olisin jo luultavasti kuollut sillä tiellä, mikä ei varmaankaan ollut testin tarkoitus alunalkaen.
Allekirjoittanut on nykyään työtön graafinen suunnittelija.
Arvottomuuden tunne on ainakin minulla siitä jännä, että usein tapaan ihmisiä, joihin omasta arvottomuudentunteesta huolimatta tunnen ylemmyyttä. Olen vain muutaman kerran elämäni aikana tavannut ihmisiä tai kokenut tilanteita, joissa olen kokenut alemmuutta toiseen ihmiseen - arvottomuudestani huolimatta.
On se jännä.
Ainakin tuossa tapauksessa se huuhaa on jo vaarallistakin. Entäpä jos et olisikaan tiennyt itse paremmin jo silloin, niin kuin monet vielä siinä iässä eivät?
Onnekseni koitui sairaalassa työskennellyt äitini, jonka kaltainen en tietysti teininä halunnut olla. Samoin vielä siihen aikaan minulla oli aika suuret luulot noista kyvyistäni taiteen saralla.
Mutta nyt kun asiasta mainitset, niin on tosiaan niin, että silloin sitä jotenkin tiesi paremmin kaiken - nykyään sitä kaikki on niin ehkä-kenties-mahdollisesti ja harmaata sektoria ja joku muukin voi olla ihan oikeassa. Kai sitä ikääntyessään tyhmistyy, eikä pian tiedä mistään mitään.
Valitettavasti sitä vanhemmuuttaan viisastuu siinä, että oppii yhä enemmän ja enemmän oman tietämyksensä rajoittuneisuutta. Paljon mukavampaa olisi jos se menisi toisin päin, että olisi koko ajan vain varmempi omista kyvyistään ja tiedoistaan.