Haluai­sin kovas­ti kir­joit­taa jotain niis­tä ihmeis­tä, joi­ta psy­ko­lo­gin luo­na tapah­tuu. En nyt tar­koi­ta sitä, kuin­ka saa­tan tun­nin sisäl­lä muut­tua vain hie­man huo­no­ryh­ti­ses­tä nuo­res­ta­mie­hes­tä Step­hen Haw­kin­gia fyy­si­ses­ti muis­tut­ta­vak­si ihmis­rau­niok­si. Sii­nä ei ole mitään ihmeel­lis­tä, se on vain seu­raus­ta sii­tä, kun kamp­pai­len sisäi­sen maa­il­ma­ni jul­ki­tuo­mi­sen aiheut­ta­man pelon kans­sa, eikä käsil­lä ole muu­ta kon­kreet­tis­ta vas­tus­ta­jaa kuin oma keho. #

En ole kos­kaan luot­ta­nut niin pal­jon kuin nyt, enkä ole kos­kaan saa­nut osak­se­ni niin pal­jon hyväk­syn­tää kuin nyt. Se tun­tuu joten­kin ihan käsit­tä­mät­tö­mäl­tä. Ehkä vähän sil­tä, kuin en enää oli­si­kaan täs­sä maa­il­mas­sa niin yksin kuin tähän saak­ka olen tun­te­nut ole­va­ni. Siis sii­nä mie­les­sä, kuin olen koke­nut ole­va­ni lap­ses­ta saak­ka, sel­lai­ses­sa yksi­näi­sen ja tur­vat­to­man lap­sen mie­les­sä. Se sel­lai­nen perim­mäi­nen huo­li kai­kes­ta, jota olen siel­tä saak­ka kan­ta­nut jat­ku­vas­ti, niin nyt tun­tuu mel­kein sil­tä kuin voi­sin vii­mein­kin het­kek­si las­kea sen kai­ken toi­sen ihmi­sen kan­net­ta­vak­si ilman, että koko maa­il­ma välit­tö­mäs­ti sen seu­rauk­se­na ajau­tuu kaa­ok­seen ja tuhou­tuu räjäh­täen. #

Oli­si tie­tys­ti täy­sin tyy­pil­lis­tä huu­mo­ria maa­il­mal­ta, että juu­ri nyt sit­ten tapah­tui­si jotain sel­lais­ta mikä syök­si­si elä­mä­ni kaa­ok­seen ja tuhoai­si sen puit­teet räjäh­dys­mäi­ses­ti. Se ei miten­kään liit­tyi­si näi­hin sel­lais­ta kos­ke­viin pel­koi­hi­ni, vaan tapah­tui­si vain täy­sin sat­tu­mal­ta, niin kuin tie­tys­ti kaik­ki tapah­tuu - hence teh fun­ny. #

Hyväk­sy­tyk­si­tu­le­mi­sen vie­rau­den lisäk­si tun­nen olo­ni ikään kuin tyh­jäk­si, ihan eri mer­ki­tyk­ses­sä kuin mis­sä useim­mi­ten itses­tä­ni puhues­sa­ni niin sanon. Nyt tar­koi­tan sitä, ettei minul­la ole yhtä­kään salai­suut­ta, ei enää yhtään mitään sel­lais­ta sisäl­lä­ni, min­kä… Sitä on vai­kea selit­tää. Teki­si mie­li sanoa, että minut on rii­sut­tu aseis­ta. Ehkä se kuvas­taa sitä, kuin­ka poh­jim­mil­ta­ni ole­tan aina ihmis­ten lopul­ta pet­tä­vän luot­ta­muk­se­ni, ja kuin­ka teen tie­tys­ti useim­mi­ten kaik­ke­ni osoit­taak­se­ni tämän usko­muk­sen itsel­le­ni todek­si: luo­taan ihmi­siä ja hau­taan näke­mä­ni perus­teel­la sisäl­le­ni itseä­ni kos­ke­via asioi­ta, joi­den kat­son vaa­ran­ta­van suh­tee­ni asian­omai­siin. Sisäl­lä­ni näis­tä asiois­ta puris­tuu sit­ten (sykli­ses­ti) todis­tei­ta ihmis­ten epä­luo­tet­ta­vuu­des­ta. #

Ja nyt minul­la ei yhtäk­kiä enää ole­kaan yhtään sel­lais­ta käy­tet­tä­vis­sä­ni tämän yhden eri­tyis­laa­tui­sen ihmi­sen kans­sa. En voi enää vaa­ran­taa luot­ta­mus­ta­ni mil­lään, mitä ker­toa. Minul­la ei kos­kaan ole ollut täl­lais­ta vapaut­ta itse­var­je­lus­ta­ni, jol­lei sit­ten las­ke­ta niin var­hais­ta men­nei­syyt­tä, etten kyke­ne muis­ta­maan. #