Alus­sa on “lap­si”. #

 #

“Lap­si” kes­tää vas­toin­käy­mi­siä, eri­tyi­ses­ti pet­ty­myk­siä huo­nos­ti, joten ajan myö­tä psyy­ke kehit­tää “lap­sen” ympä­ril­le suo­jak­si “aikui­sen”. #

 #

“Aikui­nen” suo­je­lee psyy­ket­tä pet­ty­myk­sil­tä eri kei­noil­la, jois­ta yksi on “lap­sen” kiel­tä­mi­nen: “aikui­nen” estää “las­ta” toteut­ta­mas­ta itse­ään, elä­mäs­tä “lap­sen” halua­mal­la taval­la. Suo­je­lu­me­ka­nis­mi perus­tu­nee useim­mi­ten ajal­li­seen vaih­to­kaup­paan: “aikui­nen” lupaa “lap­sel­le”, että tämän alis­tu­mi­ses­ta kiel­toon täs­sä tilan­tees­sa seu­raa sal­lit­tua itsen toteut­ta­mis­ta jos­sain myö­hem­mäs­sä tilan­tees­sa. #

 #

“Aikui­sen” kehit­ty­mi­nen voi häi­riin­tyä eri tavoin. “Aikui­nen” voi esi­mer­kik­si jää­dä kei­noil­taan vail­li­nai­sek­si, jol­loin myös sen mah­dol­li­suu­det suo­jel­la “las­ta” pet­ty­myk­sil­tä ovat vaja­vai­set. “Lap­si” toteut­taa itse­ään enem­män kuin pet­ty­myk­sien vält­tä­mi­sen kan­nal­ta oli­si paras­ta, käy­tös saat­taa ulko­puo­li­ses­ta vai­kut­taa impul­sii­vi­sel­ta. #

 #

Toi­saal­ta “aikui­nen” voi yli­ke­hit­tyä. Näin voi tapah­tua sil­loin, kun psyy­ke jou­tuu olo­suh­tei­den takia kehit­tä­mään “aikui­sen” “lap­sen” suo­jak­si lii­an var­hain, ja se syö tilaa vie­lä kehit­ty­mät­tö­mäl­tä “lap­sel­ta”. #

 #

Yli­ke­hit­ty­neen “aikui­sen” psy­ko­pa­to­lo­gia on eri­tyi­sen mie­len­kiin­toi­nen ja sil­ti suh­teel­li­sen hei­kos­ti tun­net­tu. Jäl­kim­mäi­nen saat­taa joh­tua sii­tä, että pato­lo­gi­si­na­kin nämä ihmi­set pysy­vät toi­min­ta­ky­kyi­si­nä, ja toi­min­ta­ky­kyn­sä mene­tet­ty­ään he muut­tu­vat pikem­min­kin pas­sii­vi­sik­si acting outin sijaan. Pato­lo­gias­saan­kin he ovat jär­jes­tel­mäl­li­siä ja saat­ta­vat alis­taa myös per­heen­sä, työ­paik­kan­sa, tai tut­ta­va­pii­rin­sä sil­le sen sijaan, että ajau­tui­si­vat poik­kea­vuu­ten­sa takia ympä­ris­tön­sä kans­sa suo­raan vai­keuk­siin. #

Yli­ke­hit­ty­neen “aikui­sen” ongel­mak­si saat­taa muo­dos­tua ali­ke­hit­ty­neek­si jää­nyt “lap­si”. Kun “lap­si” ava­taan ajal­li­sel­le kuvaa­jal­le, sil­lä on oma kehi­tys­kaa­ren­sa. Mikä­li lii­an var­hain muo­dos­tu­nut “aikui­nen” kes­keyt­tää tämän kehi­tyk­sen kulun ennen kuin se on saa­vut­ta­nut luon­nol­li­sen lop­pun­sa, “lap­si” jää tyy­dyt­ty­mät­tö­mään tilaan. Psyy­kel­tä puut­tuu koke­mus “lap­sen” kei­no­jen riit­tä­mät­tö­myy­des­tä, eikä “lap­si” alis­tu “aikui­sen” kiel­toi­hin uskos­ta pysy­vään omaan par­haa­seen­sa, vaan olo­suh­tei­den pakos­ta. “Lap­si” tur­vau­tuu “aikui­seen” jää­des­sään odot­ta­maan parem­pia aiko­ja, toi­vee­naan pääs­tä jäl­leen toteut­ta­maan itse­ään, kul­ke­maan kes­key­ty­neen kehi­tyk­sen­sä lop­puun. Tämä pyr­ki­mys saat­taa ilme­tä acting outi­na. #

Yli­ke­hit­ty­nyt “aikui­nen­kin” yleen­sä sal­lii “lap­sen” toteut­taa jos­sain mää­rin itse­ään. Tuon mää­rän pie­nuus hei­jas­te­lee kui­ten­kin “aikui­sen” ja “lap­sen” pai­noar­vo­jen epä­suh­taa vii­mei­ses­sä kuvas­sa. Pahim­mil­laan psyy­ke voi olla niin “aikui­sek­si” luk­kiu­tu­nut, ettei enää omin kei­noin kyke­ne pääs­tä­mään “las­ta” irral­leen, vaan tar­vit­see sii­hen esi­mer­kik­si päih­tei­tä. #