Kop kop. #

— Sisään. #

— Toh­to­ri Men­ge­le? #

— Niin? #

— Tääl­lä oli­si eräs juu­ta­lai­nen. #

— Juu­ta­lai­nen? #

— Niin. Haluai­si tava­ta toh­to­rin. #

— No, pääs­tä­kää sisään. #

— Päi­vää. #

— Hyvää päi­vää, käy­kää istu­maan. #

— Kii­tos. #

— No niin, mikäs tei­tä vai­vaa? #

— No se on tämä minun kurk­ku­ni, tai­taa olla tuleh­dus. Yskit­tää ja välil­lä on vai­kea hen­git­tää. #

— Jaa­ha, no otta­kaa­pa pai­ta pois niin kuun­nel­laan. Hen­git­tä­kää sisään… ja ulos. Sisään… ja ulos. Ja nyt, yskäis­kää oikein kun­nol­la. #

— Krö­höm! #

— Jaa-a, ei siel­tä kyl­lä kuu­lu mitään omi­tuis­ta, mut­ta kat­so­taan­pa vie­lä… sano­kaa aa. #

— Aaa. #

— Joo, ei tääl­lä näy mitään. Te siis sanoit­te että yskit­tää? #

— Niin, ja välil­lä on vai­kea hen­git­tää. Var­sin­kin töis­sä. #

— Työk­sen­ne te olet­te… mitäs te teet­te­kään? #

— Olen ruu­mii­den­las­taa­ja. #

— Niin, aivan. Se on tie­tys­ti aika rasit­ta­vaa työ­tä noin ruu­miil­li­ses­ti. #

— Kyl­lä se välil­lä tun­tuu aika vai­keal­ta. #

— Vai­keal­ta — tar­koi­tat­te­ko…? #

— Minua väsyt­tää välil­lä, tai oikeas­taan usein­kin ihan val­ta­vas­ti. Hen­ki ei kul­je, tun­tuu etten oikein mil­lään jak­sai­si las­ta­ta nii­tä ruu­mii­ta. Aina vain sitä samaa ruu­mii­den las­taus­ta, ja min­kä täh­den? Vain sik­si että lopul­ta itse­kin jou­dun kaa­su­kam­mioon ja las­tat­ta­vak­si. #

— Niin. Aivan. #

— Ja joh­ta­ja, herr Höss, hän tun­tuu vaa­ti­van aina vain enem­män. Oikein pahaa tekee, kun ajat­te­len… ei kukaan ymmär­rä. Kaik­ki minun ympä­ril­lä­ni ovat niin kuin se ei oli­si mitään, että se on ihan nor­maa­lia vain, että täs­sä las­ta­taan ruu­mii­ta ja lopul­ta mei­dät­kin las­ta­taan. Koko ajan lei­rin por­tis­ta tuo­daan lisää, välil­lä las­ta­taan ja lopul­ta pii­pus­ta ulos. Eihän sii­nä ole mitään jär­keä. #

— Jaa­ha, jaa­ha, vai sil­lä taval­la. #

— Vai olen­ko se sit­ten­kin minä? Olen­ko minä tulos­sa hul­luk­si? Niin­kö se on, toh­to­ri? Ovat­ko nämä enää ter­ve­jär­ki­sen puhei­ta? #

— Kuul­kaa, minus­ta tun­tuu sil­tä, että te olet­te uupu­nut. Te olet­te teh­nyt lii­an pal­jon töi­tä, tai sit­ten ette ole levän­neet tar­peek­si. Kuin­ka te muu­ten nukut­te? #

— No tuo­ta, ihan hyvin. Tai no, oikeas­taan… tai siis minä nukun kyl­lä ihan hyvin, mut­ta iltai­sin tun­tuu aina kovin ras­kaal­ta se maa­te­me­no. #

— Vai niin, mil­lä taval­la ras­kaal­ta? Mil­lai­sia aja­tuk­sia pääs­sän­ne sil­loin pyö­rii? #

— No sel­lai­sia… ras­kai­ta. Tun­tuu niin kovin ahdis­ta­val­ta aja­tel­la, että taas huo­mi­saa­mu­na jou­dun herää­mään var­hain aamul­la ja las­taa­maan lisää ruu­mii­ta. Ja oikeas­taan se tun­tuu ras­kaal­ta vie­lä sit­ten aamul­la­kin. Ja vie­lä sin­ne kam­mioi­hin men­nes­sä­kin. #

— Aivan, aivan. Joo, kyl­lä täs­sä alka­vat sel­väs­ti nämä uupu­muk­sen mer­kit täyt­tyä. Toi­sin sanoen te olet­te lii­al­li­sen stres­sin seu­rauk­se­na lie­väs­ti masen­tu­nut. #

— Jaa. No tuo­ta, sehän kuu­los­taa vaka­val­ta. Onko se? #

— …mitä? Vaka­vaa? No ei se vie­lä täs­sä vai­hees­sa vaka­vaa ole, mut­ta sii­tä voi tul­la kyl­lä, jol­lei sii­hen nyt puu­tu­ta. Teit­te oikein kun tulit­te minun puheil­le­ni. Minä­pä kir­joi­tan teil­le resep­tin. #

— Minä, tuo­ta… #

— Ei, älkää olko huo­lis­san­ne, nämä uudet lääk­keet ovat ihan hyviä, ihan eri­lai­sia kuin ennen van­haan. Näis­sä on hyvin vähän sivu­vai­ku­tuk­sia ja nämä ovat hyvin tehok­kai­ta. #

— Jaa­ha, no jos sii­nä tapauk­ses­sa… #

— Minä kir­joi­tan teil­le lisäk­si vie­lä sai­ras­lo­maa. Aloi­te­taan täl­lai­sel­la parin vii­kon lomal­la näin aluk­si, ja aloi­tat­te näi­den lääk­kei­den syön­nin. Kuu­los­te­let­te sitä oloa sit­ten tämän parin vii­kon ajan, ja jos sen kulut­tua tun­tuu sil­tä ettei se las­taa­mi­nen tun­nu vie­lä­kään mie­lek­kääl­tä, niin tulet­te sit­ten takai­sin ja kir­joi­te­taan vähän lisää. Mil­tä kuu­los­taa? #

— No, ihan hyväl­tä. #

— Hyvä. Älkää­kä pelät­kö, tuo tuol­lai­nen on itse asias­sa var­sin yleis­tä tei­dän ikäi­sil­län­ne — tehän olet­te vie­lä nuo­ri —, sii­tä ei vain niin pal­jon puhu­ta. Mut­ta oli tosi­aan hyvä, että tulit­te tän­ne täl­lä taval­la ajois­sa, hoi­to on sitä tehok­kaam­paa mitä var­hai­sem­mas­sa vai­hees­sa se aloi­te­taan. Olen var­ma, että teis­tä­kin tulee vie­lä ihan kel­po ruu­miin­las­taa­ja ja aikoi­nan­ne pää­set­te sit­ten kaa­su­kam­mioon ihan niin kuin kaik­ki muut­kin. #

— Jos niin sanot­te. Kii­tok­sia, tuo kuu­los­ti itse asias­sa kyl­lä tosi toi­voa­he­rät­tä­väl­tä. #

— Kii­tos. Tämä oli­kin sit­ten täs­sä, näke­miin! #

— Kii­tos hei! #