Psy­ko­lo­gil­la oli siis tänään kyse vält­te­ly­käyt­täy­ty­mi­sen tie­dos­ta­mi­ses­ta. Osaan kyl­lä sanoa asia­ni, jos minul­la on asi­aa, ja jos kaik­ki menee laa­tu­vaa­ti­mus­te­ni mukai­ses­ti, minul­la ei ole vai­keuk­sia. Ongel­ma­na on se, että laa­tu­vaa­ti­muk­se­ni ovat niin kovat, että useim­mis­sa tilan­teis­sa jätän asioi­ta sano­mat­ta, kos­ka joko 1) en koe nii­tä riit­tä­vän oikeik­si asioik­si, 2) pel­kään, etten osaa vies­tiä asi­aa­ni riit­tä­vän hyvin, 3) olen vatu­loi­nut asi­aa­ni pääs­sä­ni niin kau­an, etten koe ajoi­tuk­se­ni ole­van enää oikea, tai sit­ten 4) olen onnis­tu­nut hio­maan asias­ta­ni niin kir­kas­ta timant­tia, että se on alka­nut vai­kut­taa koko­naan alku­pe­räi­ses­tä kon­teks­tis­ta irral­li­sel­ta kum­ma­jai­sel­ta, jota ei enää ker­ta kaik­ki­aan keh­taa tuo­da esiin. #

Täs­sä nyt sit­ten oli­si tilai­suus toi­mit­taa vih­doin­kin sitä mokaa­mis­teh­tä­vää kun­nol­la, hyö­dyn­täen tuo­ta raken­net­ta. Nimit­täin, jos pys­tyn tuol­lai­ses­sa tilan­tees­sa huo­maa­maan sen, että olen jät­tä­mäs­sä jotain sano­mat­ta jos­tain edel­lä luet­te­le­mas­ta­ni syys­tä joh­tuen, se mer­kit­see sitä, että voin moka­ta, eli toi­mia noi­ta omia laa­tu­vaa­ti­muk­sia­ni vas­taan: sano­mal­la sanot­ta­va­ni, vaik­ka 1) en koki­si­kaan sitä riit­tä­vän oikeak­si asiak­si, 2) pel­käi­sin­kin, etten onnis­tu sen vies­ti­mi­ses­sä riit­tä­vän hyvin, 3) oli­si­kin jo ihan lii­an myö­häis­tä pala­ta aihee­seen tai 4) sanot­ta­vas­ta oli­si­kin muo­dos­tu­nut kum­ma­jai­nen. #

Jos onnis­tun täs­sä, eli mokaan, seu­rauk­se­na on tie­tys­ti aivan armo­ton­ta häpe­ää ja ties mitä mui­ta muka­via tun­tei­ta. Mut­ta sii­hen täs­sä täh­dä­tään, että nii­tä tulee, jot­ta voi­sin saa­da sel­lai­sen koke­muk­sen, että voin sel­viy­tyä­kin niis­tä. #

Sain tänään psy­ko­lo­gil­la hyvin käy­tän­nön tun­tu­maa sii­hen, kuin­ka kog­ni­tii­vi­nen psy­ko­te­ra­pia par­haim­mil­laan toi­mii. Ahdis­tuk­se­nai­hee­seen kes­kus­te­lun kaut­ta syven­ty­mi­sen kaut­ta löy­tyi aja­tus­vi­nou­ma, jon­ka oikai­su joh­ti ahdis­tuk­sen lie­vit­ty­mi­seen. #

Ahdis­tus­ta aiheut­ti eili­sil­ta­na tämän­päi­väi­nen ryh­mä­työ­ta­paa­mi­nen (käyt­täy­ty­mi­se­ko­lo­gian tii­moil­ta). En ole yhtään moti­voi­tu­nut sen teke­mi­seen, ja niin­pä minun pitäi­si pakot­taa itse­ni, ja juu­ri niin teke­mäl­lä pol­tin itse­ni aikoi­naan lop­puun. Koin eilen hyvin elä­vi­nä nii­tä samo­ja tun­to­ja joi­ta tun­sin sil­loin, takau­mia. En kek­si­nyt mitään muu­ta hel­po­tus­ta kuin van­hat tutut mie­les­tä­kar­ko­tus­yri­tyk­set. Kai­kek­si onnek­si tapaa­mi­nen psy­ko­lo­gin kans­sa oli sekin juu­ri tänään, joten tähän asi­aan pääs­tiin tuo­reel­taan käsik­si. #

Psy­ko­lo­gi hah­mot­te­li mie­len­liik­keis­tä­ni aja­tus-tun­ne-käyt­täy­ty­mi­nen-ket­jun. Sii­hen jäi aluk­si se hämä­rä­pe­räi­nen mus­ta auk­ko tämän­päi­väi­sen teke­mi­sen ajat­te­lus­ta seu­raa­van epä­mää­räi­sen pahan olon koh­dal­le. Sii­nä asias­ta kes­kus­tel­les­sam­me alkoi sit­ten hah­mot­tua joi­tain teki­jöi­tä, jot­ka sen pahan olon taus­tal­la vai­kut­ta­vat. Abstra­hoi­tu­na puh­taim­mil­leen kuvio voi­si men­nä näin: #

Lupau­dun teke­mään jotain, mitä en oikeas­ti haluai­si­kaan, jol­loin minun on joko pako­tet­ta­va itse­ni sii­hen tai sit­ten koh­dat­ta­va teke­mät­tö­myy­des­tä seu­raa­va epä­on­nis­tu­mi­sen tun­ne. #

Tämän kai­ken taus­tal­la hää­rää tie­tys­ti vaa­ti­vuu­te­ni, joka saa minut pel­kää­mään tuo­ta epä­on­nis­tu­mis­ta yli kai­ken. Pakot­tau­tu­mi­sen hin­ta­kin on kui­ten­kin lii­an ras­kas, jol­lei sii­hen ole muu­ta syy­tä kuin oman yli­mi­nän vaa­ti­mus­ten täyt­tä­mi­nen. Jot­ta kes­täi­sin pon­nis­te­luis­ta minul­le koi­tu­vaa rasi­tus­ta, minul­la pitäi­si olla pon­nis­te­lu­jen tuol­la puo­len jokin aidos­ti tah­to­ma­ni asia, joka teki­si pon­nis­te­luis­ta kan­nat­ta­vaa. Ana­lo­gi­ses­ti minun pitäi­si tie­tää, että ham­mas­lää­kä­rin penk­kiin istu­mi­nen ja hoi­dos­ta minul­le mah­dol­li­ses­ti aiheu­tu­van kivun sie­tä­mi­nen kan­nat­taa. Sii­hen­kin on vai­kea moti­voi­tua, jos en usko hoi­dos­ta ole­van minul­le hyö­tyä, ja istun pen­kis­sä vain, kos­ka yli­mi­nä­ni edel­lyt­tää, että ham­mas­lää­kä­ris­sä on sil­loin täl­löin käy­tä­vä. #

Tähän saak­ka tämä on kui­ten­kin vie­lä ihan sitä van­haa tut­tua jut­tua. Pää­sin eteen­päin, kun psy­ko­lo­gi muis­tut­ti minua sii­tä, että todel­li­set tavoit­tee­ni tämän kurs­sin­kin suh­teen ovat jotain aivan muu­ta kuin mitä ihmi­sil­lä opis­ke­luun tavan­omai­ses­ti liit­tyy: minun koh­dal­la­ni onnis­tu­mi­sek­si pitää las­kea se, että menen pai­kal­le tapaa­mi­siin ja osal­lis­tun kaik­keen tähän kuu­lu­vaan sosi­aa­li­seen toi­min­taan. Lisäk­si huo­ma­sin, että itse asias­sa se, jos sii­nä sivus­sa tulen­kin epä­on­nis­tu­neek­si jon­kin opis­ke­luun kuu­lu­van teh­tä­vän suo­rit­ta­mi­ses­sa, on sekin itse asias­sa onnis­tu­mi­nen todel­lis­ten tavoit­teit­te­ni kan­nal­ta, sil­lä mokaa­mi­sen har­joit­te­lu­han on nime­no­maan ollut yksi jäl­kim­mäi­sis­tä. #

Var­si­nai­sia epä­on­nis­tu­mi­sia, tai armol­li­sem­min tul­kit­tu­na lyk­käy­ty­nei­tä onnis­tu­mi­sia täs­sä har­joit­te­lu­ti­lan­tees­sa­ni oli­si­vat se, etten meni­si johon­kin tilan­tee­seen, ja se, että suo­riu­tui­sin peda­go­gis­ta­voit­tei­sis­ta teh­tä­vis­tä niin kuin jos­kus ennen, tuos­ta vain, lois­ta­vas­ti, ilman tar­vet­ta täl­lai­sil­le­kin poh­din­noil­le. #

Aja­tus­vir­hee­ni oli siis sii­nä, että har­hau­duin tavoit­teit­te­ni suh­teen mie­li­ku­va­po­luil­le, jois­sa olin täy­si­kun­toi­nen opis­ke­li­ja. Kun hah­mo­tin ase­ma­ni taas alku­pe­räi­se­nä sosi­aa­lis­ten tai­to­jen ja mokai­lun har­joit­te­li­ja­na, jol­lai­se­na tuol­le kurs­sil­le läh­din, en enää koe­kaan sen peda­go­gis­ta­voit­teel­li­seen suo­rit­ta­mi­seen pakol­li­se­na kuu­lu­vaa teh­tä­vää niin ahdis­ta­va­na. #

Haas­teet eivät kui­ten­kaan tähän lopu: tuo pitäi­si vie­lä pys­tyä muis­ta­maan ja palaut­ta­maan tar­vit­taes­sa sisäis­tet­ty­nä mie­leen. Lisäk­si minun pitäi­si kye­tä löy­tä­mään se itse uusis­sa vas­taa­vis­sa tilan­teis­sa. #

Sitä, kuin­ka sit­ten voi­sin saman­lai­ses­sa tilan­tees­sa sel­viy­tyä, jos jos­kus lak­kai­sin har­joit­te­le­mas­ta näi­tä alkeis­tai­to­ja ja alkai­sin oikeas­ti teh­dä jotain, psy­ko­lo­gi kiel­si mureh­ti­mas­ta täs­sä vai­hees­sa. #

Seli­tin psy­ko­lo­gil­le täs­sä vii­me päi­vi­nä hah­mot­te­le­maa­ni aja­tus­ta, että minul­la on ilmei­ses­ti sisään­ra­ken­net­tu­na omi­nai­suu­te­na tämä, että olen etu­kä­teen huo­lis­sa­ni asiois­ta, vaik­ka sit­ten jäl­ki­kä­teen voin­kin tode­ta, ettei huo­leen oli­si ollut mitään aihet­ta. Sitä selit­täes­sä­ni juo­lah­ti mie­leen, että jos ker­ta uskon sen ole­van täl­lai­nen vähän niin kuin vais­ton­va­rai­nen jut­tu vain, voi­sin ehkä kye­tä ole­maan piit­taa­mat­ta sii­tä jos niin haluan. Eli että jos se etu­kä­teis­pel­kää­mi­nen ei ker­ta hei­jas­te­le niin­kään asioi­den todel­lis­ta lai­taa kuin vain jotain sel­kä­ran­kaa­ni ohjel­moi­tua mal­lia, voi­sin ehkä men­nä ja teh­dä [jotain] sii­tä huo­li­mat­ta­kin. #

Jos pel­koon­sa ei voi luot­taa enna­koin­nin väli­nee­nä, niin mihin sit­ten? Kun en aina­kaan äkki­sel­tään kek­si tuo­hon mitään vas­taus­ta, minut val­taa vapau­den tun­ne: jos en ker­ta voi enna­koi­da, en edes pel­koa­ni kuun­nel­len, voin ihan hyvin kokeil­la mitä tahan­sa. Olen täy­sin vapaa teke­mään mitä tahan­sa. Se on aika päih­dyt­tä­vä aja­tus. #

Tuo ei siis tar­koi­ta sitä, että se pel­ko ikään kuin katoai­si sen myö­tä, että pää­tän vain men­nä ja teh­dä. Kyse on pikem­min­kin sen lunas­ta­mi­ses­ta, mikä minul­le joka tapauk­ses­sa­kin kuu­luu. Pel­kään joka tapauk­ses­sa asioi­ta etu­kä­teen, oli­pa sii­hen aihet­ta tai ei, joten sen pelon voi vähen­tää yhtä­lön molem­mil­ta puo­lil­ta ilman että rat­kai­su sii­tä muut­tuu. Rat­kai­su minun täy­tyy joka tapauk­ses­sa (pelos­ta riip­pu­mat­ta) sel­vit­tää erik­seen, jos niin haluan. #

Täs­sä vap­paa­päi­vän kyn­nyk­sel­lä, salin jäl­keen on aina paras mie­li. Huo­men­na käyn kyl­lä psy­ko­lo­gil­la, mut­ta muu­ta ohjel­maa ei ole, pait­si joka­kes­ki­viik­koi­set rutii­nit koto­na (serk­ku­ty­tön puhe­lu, var­muus­ko­pioin­ti yms. jutut koneel­la ja illal­la broi­le­rin­koi­pia). Ja on Jek­kua­kin! #

Koti­teh­tä­vä­nä on ollut omien oikeuk­sien luet­te­lo, jos­ta piti poi­mia 1-5. Luet­te­lo alkaa näin: #

1. Minul­la on oikeus pyy­tää haluamaani.
2. Minul­la on oikeus vas­ta­ta kiel­tä­väs­ti pyyn­töi­hin ja vaa­ti­muk­siin, joi­ta en voi täyttää.
3. Minul­la on oikeus ilmais­ta kaik­kia — sekä myön­tei­siä että kiel­tei­siä — tunteitani.
4. Minul­la on oikeus muut­taa mieleni.
5. Minul­la on oikeus teh­dä vir­hei­tä ja olla epätäydellinen.

Tähän men­nes­sä vai­kut­ti aika hei­kol­ta, pel­kä­sin etten saa poi­mit­tua lis­tal­ta yhtään mitään. Lopul­ta sain kui­ten­kin 25:stä koh­das­ta puris­tet­tua irti kol­me oikeut­ta, jot­ka koen minul­le­kin kuu­lu­van: “oikeus toi­mia omien arvo­je­ni ja moraa­li­kä­si­tys­te­ni mukaan”, “oikeus olla selit­te­le­mät­tä tai puo­lus­te­le­mat­ta käy­tös­tä­ni” sekä “oikeus kai­va­ta omaa tilaa ja aikaa”. #

Se, ettei ihmi­nen usko ole­van­sa oikeu­tet­tu pyy­tä­mään mitään, kiel­täy­ty­mään mis­tään tai mm. ole­maan oma itsen­sä, pal­jas­taa arki­sen itse­tun­toa­jat­te­lun heik­kou­det. Voi­si äkki­sel­tään aja­tel­la, että ihmi­nen, joka ei usko omiin oikeuk­siin­sa, kär­sii huo­nos­ta itse­tun­nos­ta (“olen huo­no, joten en ansait­se oikeut­ta sii­hen­ja­sii­hen”). Yhtä hyvin asian voi kui­ten­kin näh­dä päin­vas­tai­sel­la taval­la: ihmi­nen, joka uskoo ole­van­sa mui­ta rat­kai­se­vas­ti parem­pi, voi uskoa tule­van­sa toi­meen ilman oikeuk­sia joi­ta muut, taval­li­set kuo­le­vai­set tar­vit­se­vat. Hän voi jopa uskoa, ettei­vät nämä oikeu­det hänel­le hänen muul­la tavoin etuoi­keu­te­tun ase­man­sa (eli parem­muu­ten­sa) takia edes kuu­lu (“olen niin vah­va, että minul­la on aina varaa sysä­tä omat tar­pee­ni syr­jään toi­sen takia”). #

Jäl­kim­mäis­tä voi ehkä hah­mot­taa lap­sen ja hänen van­hem­pan­sa kaut­ta: van­hem­pi kokee ole­van­sa las­ta vah­vem­pi, eikä sik­si (ter­vees­sä suh­tees­sa, näin väit­täi­sin) koe ole­van­sa oikeu­tet­tu saman­lai­seen tun­ne-elä­män tur­vaa­mi­seen kuin min­kä itse tar­jo­aa lap­sel­le. Täl­löin kyse on kui­ten­kin raja­tus­ta ja tiet­tyä hyö­dyl­lis­tä tar­koi­tus­ta hyvin pal­ve­le­vas­ta omien oikeuk­sien rajoit­ta­mi­ses­ta. Ihmi­nen, joka ei usko omiin tun­ne-elä­mään­sä suo­je­le­viin oikeuk­siin­sa suh­tees­sa keneen­kään, mis­sään tilan­tees­sa, on mutant­ti, jon­ka äärim­mäi­nen poik­kea­vuus ei pal­ve­le hän­tä itse­ään kuin äärim­mäi­sis­sä poik­keus­o­lo­suh­teis­sa. #